Minut on vallannut kaipausmieli. Olen alkanut kaihoisasti listata ihmisiä, joihin yhteys on syystä tai toisesta katkennut. Siis merkityksellisiä ihmisiä, ystäviä tai tuttavia, jotka jonain hetkenä ovat tuntuneet tärkeiltä. Se on voinut olla lyhyt hetki tai monen vuoden ystävyys, mutta mieleenpainuva kuitenkin. Olen muistellut lapsuudenystäviä, kouluaikojen ihastuksia ja ensimmäisten kesätyöpaikkojen työkavereita. Mitähän heille kuuluu?

Voisi kuvitella, että nykypäivänä löytää kenet tahansa ihan pelkästään googlettamalla. Vaikka nimi olisi yleinen, voi silti kokeilla facebook-hakua ja etsiä kuvista tutunnäköisiä kasvoja. Silti olen vetänyt vesiperän, ja muutaman kaipaamani ihmisen kohtalo taitaa jäädä mysteeriksi. Ja pakko on tunnustaa, että joidenkin tuttavuuksien nimet olen yksinkertaisesti vain unohtanut.

Erästä lapsuudenystävääni olen miettinyt erityisen paljon. Hän oli tyttö naapuritalosta ja hänestä on paljon hauskoja muistoja. Hän oli minua nuorempi, ja koulussa tiemme erosivat. Molemmat saivat uusia ystäviä luokkatovereistaan, minä muutin vähän matkan päähän ja lapsuuden kaveruus vain lopahti. Minnehän elämä hänet kuljetti?

Lapsuudenystävän kuulumiset kiinnostaisivat silkasta uteliaisuudesta, ei niinkään ikävöinnistä. Mutta muutama yhteys on katkennut niinkin, että olen oikeasti jäänyt kaipaamaan. Näiden ystävien olinpaikan tietäisin kyllä tarkkaan, mutta en vain saa otettua yhteyttä. Heillä on ehkä lapsia, uusi koti ja uusia ystäviä. Ei sitä viitsi häiritä ”no mitenkäs teillä nykyään” -uteluilla.
Välineitä yhteydenottoon olisi nykyisin pitkä liuta, mutta viestittely tyssää aina samaan hölmöön ajatukseen: Jos vanha ystävä olisi halunnut pitää minuun yhteyttä, eikö hän sitten olisi tehnyt niin? Luultavasti ystävä ajattelee samoin ja lopulta päädymme vain lähettämään joulukortit. Muutaman vuoden päästä sekin loppuu.

Onneksi aina silloin tällöin joku rohkaistuu. Viime kesänä lukioaikainen ystävä lähetti vuosien tauon jälkeen viestin ja kysyi, lähtisinkö kahville. En epäröinyt hetkeäkään. Joku kysyi, eikö minua jännitä, että puheenaiheet loppuvat, kun olemme jo vieraantuneet. Päinvastoin! Nythän sitä puhuttavaa vasta riittääkin, kun kerrottavana on monen vuoden elämänkäänteet.

Pari tuntia hurahti huomaamatta.

Tätä kirjoittaessa pakkailen samalla reppua Helsinginmatkaa varten. Muutama opiskelukaveri keksi, että vanhan porukan voisi koota kasaan vaikka edes yhdeksi viikonlopuksi. Lähes kaikille sopiva aika löytyi kuin löytyikin ja nyt kokeilemme, vieläkö löytyy muutakin yhteistä.

Yhden asian ainakin totesimme jo muuttuneen. Opiskeluaikoina olisimme yöpyneet toistemme lattioilla – ja onnekkaimmat sohvalla. Nyt me kaikki muualta tulevat varasimme hotellihuoneet.

Jokaiselle oman.

Ihan kaikkea mennyttä en haikaile.