Seuralaiseni sai idean: mennäänkin juhannuksenviettoon polkupyörillä. Matkaa oli viisi kilometriä, mikä kuulemma hurahtaa ihan tuossa tuokiossa. Totta, näinhän se varmasti on, jos kyse on normaalikuntoisesta henkilöstä, joka fillaroi useammin kuin kerran kesässä. Harmi vain, että minä en ole yksi heistä.
On minulla toki pyörä. Iloisen vihreä kaunokainen, jolla on valkoinen satula, valkoiset lokasuojat ja valkoisella tarakalla valkoinen kori.
Sain se joskus ala-asteikäisenä. Olin säästänyt sitä varten rahaa. Auttelin isovanhempiani ja laitoin talteen kaikki palkaksi saadut markat. Lähdin pyöräkauppaan kummini kanssa. Kassalla hän yllätti ja maksoikin koko pyörän. Voi sitä iloista hämmästystä!
Alkuun vaalin lahjaani putsailemalla sitä jokaisen koulupäivän jälkeen. Sitten siirryin yläasteelle, neljän kilometrin päähän, ja huomasin, että pyöräilyhän on ihan kamalaa.
Osaisin vieläkin kuvailla tarkkaan kaikki sen koulumatkan varrella olleet ylämäet. Niitä oli seitsemän. Kolmas nostatti ahdistuksen, neljäs valtavat hikikarpalot ja viides epätoivon. Viimeinen piti mennä kävellen. Kouluun päästessä naama oli punainen ja kainalot märät. Siinä iässä se oli valtavan noloa.
Näin aikuisena en enää jaksa hävetä hikistä naamaa, mutta silti kynnys satulaan hyppäämiselle on korkea. Pyörätiet on usein surkeassa kunnossa ja keskustassa epäilyttää, missä saa polkea ja kuka väistää ketäkin. Kypärä olisi hyvä olla, mutta se hiostaa. Illalla pitäisi käyttää lamppua, mutten tiedä, miten se toimii. Aina on vastatuuli. Ja joka ainoan matkan varrella on ylämäki.
Ymmärrän kyllä pyöräilyn hyödyt. Tiedän, että ympäristön ja terveyden kannalta olisi tärkeää jättää useammin auto kotiin ja fillaroida. Joka kevät päätänkin, että nyt alan harjoitella. Menen ensin lyhyempiä matkoja, vaikka lähikauppaan. Pidennän sitten pikkuhiljaa. Ties mihin pääsenkään!
Suunnitelmastani innostuneena vaadin miesystävää tekemään pyörälle keväthuollon. Sitten polkaisen kerran kauppaan ja takaisin – ja unohdan koko jutun.
Yhtäkkiä onkin juhannus ja pitäisi hilpaista kahdesti viiden kilometrin matka. Ehdotan matkalle riittävästi taukoja ja hyviä eväitä. Seuralainen suostuu, mutta matkalla tajuan, etten pysähtymisen jälkeen ehkä pääsisi enää liikkeelle. Kieltäydyn tauoista ja poljen urheasti koko matkan kerralla. Paita liimautuu kiinni selkään ja puuskuttaminen saa kurkun kipeäksi.
Kotimatkalla tuuli yltyy ja muutama vesipisarakin tipahtelee taivaalta. Reisiä polttaa jo alkumatkasta. Viimeinen ylämäki on pakko taluttaa, vaikka kävelykin tuntuu vaikealta köpöttelyltä. Kotipihassa huokaisen helpotuksesta – kunnes muistan, ettei meidän talossa ole hissiä. Apua!
Salaa haaveilen sähköavusteisesta pyörästä, vaikka radiossa joku sanoikin, että se on huijausta. Joko poljetaan hampaat irvessä tai ei poljeta ollenkaan. Nii’in, kyllä suomalaiseen luonteeseen kuuluu, että kärsimyksen kautta mennään.
Kaksi päivää juhannuksen jälkeen takamus on edelleen hellänä. Onneksi aina voi myös kävellä.