14-vuotias Heidi höpöttelee tv-ruudulla. Perheen kesäreissulla kuvattu videonpätkä on saatu palautettua näkyviin rikkoutuneesta kamerasta. Materiaalia on vain muutama minuutti ja enimmäkseen on kuvattu maisemia, mutta kyllä siinä minuakin ihan riittävästi näkyy. Juuri sen verran, että ehdin vähän nolostua. Pitäisi tietenkin jo tässä iässä osata suhtautua teini-ikäiseen itseensä huumorilla, mutta jostain syystä se tuntuu vaikealta.
Minulla on päälläni melkein polviin asti yltävät farkkushortsit – ja vieläpä vihreät sellaiset. Shortsit oli muistaakseni ihan itse katkaistu vanhoista, pitkistä farkuista. Katkaisukohtaa piti vähän nyppiä, että siihen sai sopivasti repsottavan reunan. Shortsien kanssa oli yksivärinen t-paita ja sen päällä kirjava, kukkakuvioinen liivi.
En enää muista, miten muut ikäiseni silloin 90-luvun lopulla pukeutuivat. Mutta muistan ajatelleeni, että näytän taatusti enemmän 34- kuin 14-vuotiaalta. Tai ainakaan en mielestäni osannut pukeutua sillä tavalla kuin ikäisteni nuorten olisi pitänyt. En myöskään kuunnellut oikeanlaista musiikkia, lukenut oikeita lehtiä tai katsonut oikeita elokuvia. Kun koulut alkoivat, pelotti, että tänä vuonna kaikilla onkin reppu, kun minulla vielä on laukku. Ylipäänsä murehdin nuorena kovin paljon sitä, etten osaa olla samanlainen kuin kaikki muut.
Nolouden tunne hiipii mieleen edelleen, kun katselen vanhoja valokuvia – saati sitten tätä videota. Alan katsoa videota samoilla silmillä, joilla 14-vuotiaana katselin peiliin. Miten ihmeessä olen tullut valinneeksi tuollaiset mummomaiset, soikeat silmälasit? Miksi olen pitänyt tukkaa noin lyhyenä, että näytän lähinnä pirtsakkuutta tavoittelevalta keski-ikäiseltä? Ja mikä kumma on tuo päälläni oleva, kamala kukkaliivi?
Kaiken lisäksi nuori, epävarma Heidi ajatteli tietysti, ettei vastaavaa murhetta ole kenelläkään muulla. Että kaikki muut tietävät, miten ja millainen pitää olla. Siinä nyt ainakin olen ollut pahasti väärässä. Silloin ja myös tänä syksynä kouluihin asteli luultavasti kasapäin lapsia ja nuoria, jotka pähkäilivät, ovatko he sellaisia kuin pitääkin. Hyväksytäänkö minut, jos olen tällainen kuin olen? Toivottavasti joku jo nykyään kertoo heille, että monilla muillakin on samat mietteet.
Tosiasiassa aikuinen Heidi oli jo unohtanut sen hieman kummallisen liivin ja vihreät farkkushortsitkin, joten niiden murehtiminen jäi viime vuosituhannelle. Silmälaseista hankkiuduin kokonaan eroon ja välillä jopa kaipaan niitä. En loppujen lopuksi kadu nuoruudestani mitään muuta kuin sitä, etten tajunnut saavani olla juuri sellainen kuin haluan. Ja mistä sitä edes tietää, jos vaikka tietämättäni olisinkin ollut kaiken aikaa todella ihana.
