Sekunti, tuo ajan perusyksikkö, on kansainvälisesti määritelty. Se on kaikille aina yhtä pitkä. Tosin aika tuntuu joskus kovin pitkältä ja toisinaan se hujahtaa liiankin nopeasti. Perussääntö näyttää olevan, että odottavan aika on pitkä ja mennyttä aikaa muistelevat kokevat ajan kuluneen kuin siivillä. Kun nykyisin pohdin, miten monta vuotta jostakin tapahtumasta on kulunut, kerron ensimmäisenä mieleen tulleen vuosimäärän aina kahdella. Yleensä osun lähemmäksi. Aika juoksee vaihtelevalla nopeudella myös kesken hommien. Alussa aikaa tuntuu olevan rutkasti, mutta mitä lähemmäs takaraja tulee, sitä nopeammin aika hupenee.
Ajan hallinnasta on kirjoitettu tuhottoman monta kirjaa. Asiaan vihkiytyneitä konsultteja on valtavasti. Jotkut ovat tehneet jopa omaisuuksia ajanhallinnan koulutusohjelmilla. Perinteisten kalentereiden tueksi on kehitetty jos jonkinlaisia lomakkeita ja määrämuotoisia tehtävälistoja. Kun otat käyttöösi yhden ajanhallintajärjestelmän, se seuraa mukanasi vuosia. Asiaan kuuluu, että vuosittain siihen on hankittava uusi ”täydennyspaketti”. Olet siis järjestelmän koukussa.
Olen joskus itsekin sortunut näihin Time Manager (Ajan hallinta) -paketteihin. En minä niiden avulla tietenkään ole saanut yhtään lisäaikaa asioiden hoitamiseen. Töiden jäsentämiseen ja aikatauluttamiseen niistä on ollut apua. Jos kiireen tuntu vähenee, elämisen laatu tapaa yleensä parantua. Olen myös oppinut, että tehtävälistat eivät auta, jos jätän tekemättä sen, minkä olen juuri tähän hetkeen tehtäväkseni kaavaillut. Siksi ajanhallintaan liittyy mitä suuremmassa määrin itsekuri. Tehtävien siirtäminen tuonnemmaksi on ajanhallinnan vihollisista vaarallisin.
Aika voidaan jakaa kolmeen osaan: historiaan, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Pidän historiasta. On sitten kyse oman sukuni, synnyinseutuni, oman maamme taikka koko maailman historiasta. Olen myös kiinnostunut tulevaisuusskenaarioista, siis joihinkin lähtökohtaolettamuksiin perustuvista arvioista siitä, miten asiat kehittyvät. Näitä skenaarioita löytyy esimerkiksi ilmaston, maailman väestömäärän ja teknologian kehitysnäkymistä. Kansainvälisen politiikan asiantuntijat ovat rakentaneet niin Eurooppaa kuin koko maailmaakin koskevia skenaarioita.
Historian ja tulevaisuuden väliin jää hyvin kapea rako. Sitä kutsutaan nykyisyydeksi. Sen voi käsittää meneillään olevaksi vuodeksi tai jopa päiväksi. Kyse on siitä hetkestä, jona aikana tehdään sekä historiaa että tulevaisuutta. Jokainen tehty asia ja tekemättä jätetty ratkaisu vaikuttavat siihen, mihin suuntaan kehitys kulkee ja millainen jälki historiaan jää. Siksi nykyhetki onkin tärkein momentum ihmisen elämässä. Juuri tämä hetki kannattaa käyttää hyväksi. Se ei nimittäin tule toiste.
Lopetan tällä kertaa juttuni kiitoksiin. Niistä ensimmäinen menee Taivaanraapijat-musikaalin tekijöille. En muista, milloin olen nauttinut kesäteatterista niin paljon, mitä viime perjantaina Bastionissa. Antti Tuurin karusta tarinasta, Esa Kaartamon ja Kari Pyrhösen mukaansa tempaavasta ja erinomaisesti sovitetusta musiikista, upeista näyttelijöistä, svengaavasta orkesterista ja onnistuneesta koreografiasta muodostui Jalle Niemelän ohjauksessa mieliinpainuva kokemus.
Toiset kiitokset menevät Oranssipaitojen upealle joukkueelle. Vallikentällä nähtiin kauden aikana monta hienoa superpesismatsia. Tavoitteeksi asetettu sarjapaikan uusiminen ei tällä kertaa toteutunut. Sekin on osa urheilun raadollisuutta. Nyt ”uutta matoa koukkuun” ja pää pystyssä kohti tulevaa kautta. Uskon ja toivon, että tukenanne on koko seutukunnan laaja pesäpalloväki sekä Oranssipaitojen rinnalla tämänkin kauden aikana elänyt yhteistyökumppanien arvokas joukko.
