Ei päässyt naimisiin ennenvanhaan, ellei kirkon jäjestämillä kyläkinkereillä esittänyt julkisesti sisälukutaitoaan.
Lukutesti hävisi kyläkoulujen myötä, kun kaikki pääsivät kouluun ja oppivat lukemaan. Taidon karttumista helpotti, kun koulukirjat olivat täynnä tekstejä lukuunottamatta pieniä mustavalkoisia kuvia. Läksyistä selvisi vain ymmärtämällä ja muistamalla lukemansa joskus jopa sanatarkasti ulkoa. Hyvä kirjoitustaito tarvittiin vihkotyöskentelyyn. Tehtäväkirjoja ei ollut. Harjoitus teki mestarin.
Isäni ja äitini, kuten kaikki viime sodanajan ajan aikuiset, väsäsivät pitkiä ja monisivuisia kirjeitä lähes aina, kun oli luppoaikaa ja kenttäposti kulki. ”Nythän sielläkin tuntuu paremmin talvelta, kun tuli vähän lunta. Ja pikku Airin sopii liukua mäkiä. Sit kun isä tulee lomalle, niin varmaan me oikein kolmen lasketaan, että Airilla on kivaa. Isä sit tekee typyl oikein komean lumiukon, jos vaan on lunta ja sattuu suoja ilma.”
Lähes koko peruskoulun olemassaolon ajan on sinisilmäisesti uskottu tasavertaiseen oppimiseen. Mutta kuinkas ollakaan, viimeisimmät tutkimukset ovat huolestuttaneet päättäjiä. Lukutaito ja kirjojen lukeminen ovat rapistuneet, oppimiseen tarvittava sanastokin hiipunut.
Tiedon häkellyttäminä Opetus- ja kulttuuriministeriö, Suomen Kulttuurirahasto ja Lukukeskus ryhtyivät kamppanjoimaan kirjojen lukemisen puolesta. Media on komppanut ja kutsunut asiantuntijoita arvioimaan tilannetta, ei lukijoita eikä opettajia. Kouluille on lähetetty kirjapaketteja ja kirjailijoita. Jopa tubettajat ja räppärit ovat vierailleet kouluissa houkuttelemassa kirjojen pariin.
Lukutaidon rapistuminen ei suinkaan koske kaikkia. Vain osa lukee heikosti. Osa suoriutuu hyvin ja jotkut jopa erinomaisesti. Valitettavasti kampanjoita ei ole kohdistettu niihin koululaisiin, joille lukeminen ja sopivan lukemiston löytäminen syystä tai toisesta tuottaa hankaluuksia ja tuottaa vielä aikuisenakin. Kirjojen määrä ei tilannetta korjaa vaan sisällön vetovoima ja lukemisen sujuvuus, myös aika ja paikka lukemiselle.
Lokakuisilla Turun ja Helsingin kirjamessuilla on kävijöitä ja kirjafriikkejä aina tungokseen asti, Helsingissä lähes satatuhatta. Se mitä silmä näkee, ei kerro koko totuutta. Osa vain hengailee, osa seuraa keskusteluja ja kiinnostuu kirjoista, jotka on valittu messuille. Julkkikset ja heidän elämästään kertovat kirjat toimivat isojen kustantamoitten myyntivaltteina; julkkis keskustelijana, kirjoittaja myötä- tai altavastaajana aina riitoihin asti kuten Niinistöstä kirjoittaneet toimittajat Turussa.
Kirjojen lisäksi messutuliaisina saattaa olla myös Ruoka- ja viinimessujen syötäviä ja juotavia. Joka tapauksessa kirja on saanut ihmiset liikkeelle, mutta onko uusia lukijoita vai sama määrä kuin ennenkin? Kymmenen prosenttia kansasta on aina lukenut kirjoja ja paljon.
Minun vanhempani arvostivat kirja- ja koulutietoa ehkä siksi, että he itse olivat jääneet koulutusta vaille. Tosin kerran isä kielsi äitiä lukemasta minulle. Kyseessä oli kirja ”Kun minä olin pikkuinen vielä” ja surullinen kohta. Ulisimme molemmat, kun isä tuli pihalta sisään. Lukeminen loppui sillä kertaa siihen.
Peruskoulussa on perusteellisesti vikaa, jos yhdeksän vuoden aikana ei opi sujuvasti lukemaan ja kirjoittamaan omaa äidinkieltään. Ei pidä syyllistää koululaisia, jos koulu ei tarjoa riittävää harjoittelua, eikä pidä syyllistää nykyvanhempia, jos syystä tai toisesta kirja ei mahdu elämään eikä myöskään töitten takia voi olla koulun jälkeen läsnä. Mistä sanoja, jos niitä kukaan ei ennätä antaa?
Kirjoissahan niitä on, mutta myös lehdissä ja laitteissa, pöytälaatikoissa ja päiväkirjoissa, eikä tarvitse tyytyä pelkkiin sanoihin. Tarinat, kertomukset ja tiedot odottavat löytäjäänsä tai kirjoittajaansa.
Miellyttäviä löytöretkiä yksin tai yhdessä!