Kunnat ovat saaneet viime aikoina kovasti palautetta teiden ja katujen aurauksesta sekä katujen varsille kertyneistä lumikasoista. Kuntien oma kalusto sekä sopimusurakoitsijoiden traktorit ja kuorma-autot työskentelevät yötä päivää pitääkseen tiet ajokunnossa.
Päättäjät ja virkamiehet ovat herkkiä kuntalaispalautteelle. Onhan kyse näkyvästä ja kaikkia koskevasta ongelmasta. Jos urakoitsijan ahkeruus ja työn laatu eivät vastaa odotuksia, seuraa sanktioita. Urakointisopimus voidaan myös purkaa ja niin on tehtykin, jos laiminlyönti on toistuvaa. Valvonta siis pelaa ja johtaa toimenpiteisiin.
Sama periaate, mitä noudatetaan teiden ja katujen kunnossapidossa, on vallalla myös vanhusten hoivapalveluissa. Kunnalla on hoivapalvelujen järjestämisvastuu. Se voi tuottaa palvelut itse, mutta myös antaa ne tai osan niistä yksityisen toimijan hoidettavaksi. Kunnan palvelujen ulkoistaminen tulee kilpailuttaa ja siitä on laadittava sopimus, jossa määritellään muun muassa palvelun laatu.
Kunnat ovat siirtäneet yksityisille yrityksille noin puolet tehostetun hoivan palveluistaan. Lisäksi kymmenet kunnat ovat ulkoistaneet kaikki sosiaali- ja terveyspalvelunsa yksityisten yritysten hoidettavaksi.
Ulkoistaminen ei vapauta kuntaa vastuusta. Riippumatta siitä, tuottaako hoivapalvelun kunta itse vai joku yksityinen taho, kunnan on valvottava toimintaa. Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta ja iäkkäiden sosiaali- ja terveyspalveluista määrää kunnille selkeän valvontavastuun. Lain mukaan ”Palvelujen laadun ja riittävyyden arvioimiseksi kunnan on kerättävä säännöllisesti palautetta palveluja käyttäviltä, heidän omaisiltaan ja läheisiltään sekä kunnan henkilöstöltä. Lisäksi kunnan on koottava tiedot palveluihin käytetyistä taloudellisista voimavaroista ja henkilöstön määrästä ja koulutuksesta.”
Virinnyt keskustelu ja esimerkit hoivapalveluissa havaituista ongelmista kertovat, että kuntien valvonta on ainakin osaksi pettänyt. Jos lain mukainen valvonta olisi toiminut, ongelmat olisivat tulleet esille ja niihin olisi todennäköisesti puututtu.
Vanhuksilta ja heidän läheisiltään saatava palaute on arvokas asia. Kysehän on koetusta palvelusta – ei pelkästä luvusta hoitajamääriä kuvaavassa tilastossa.
Auraussopimusten lailla myös hoivapalvelujen ulkoistussopimukset tulee purkaa, jos toistuvasti havaittuihin puutteisiin ei saada korjausta.
Poliitikot väittelevät nyt siitä, pitääkö hoitohenkilökunnan määrästä säätää lailla. Määrä on tärkeä asia, mutta ei sillä tätä ongelmavyyhtiä korjata. Tarvitaan palvelujen käyttäjien ja heidän läheistensä jatkuvaa palautetta saadusta palvelusta. Palveluntuottajien – kunnan tai yrityksen – on otettava palaute vakavasti ja huolehdittava siitä, että palvelu toimii sovitulla tavalla.
Kuntien, ja mahdollisen sote-uudistuksen jälkeen maakuntien, on kannettava oma vastuunsa palvelujen järjestäjänä muun muassa valvonnan osalta. Valtion taas on huolehdittava siitä, että vanhusten hoidon lainsäädännöllinen perusta on ajan tasalla. Vanhusten hoivan määrärahoista päättävät tietenkin eduskunta ja kunnat.
Kaikista vähiten vanhusten hoiva-asia kaipaa puolueiden välille nyt syntynyttä syyttelyä ja sortumista populismiin. Sitä nimittäin edustavat sekä aivan liian yksinkertaiset kertaratkaisut kuin koko yksityisen hoivayritysjoukon syyllistäminenkin.
