Vaaleista kun on selvitty, maamme poliittinen järjestelmä siirtyy vaiheeseen, jossa alkaa sopiminen hallituksen kokoonpanosta ja ohjelmasta.

Työ alkaa vaalien suurimmaksi puolueeksi nousseen Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinteen johdolla, joka esittää muille puolueille tunnustelevan listan hallituksen tavoitteista.

Tässä vaiheessa puolueet voivat siirtää vaaliohjelmansa ja lupauksensa pöytälaatikkoon. Vaalilupauksilla on enää kuriositeettiarvo, sillä edes suurin puolue ei voi lyödä pöytään vaaliohjelmaansa, sillä se ei hallitusneuvotteluja läpäise.

Suomessa on vuosikymmenien ajan totuttu erilaisiin hallituskombinaatioihin ilman, että mitkään blokkirajat sitoisivat politiikkaamme minkään vertaa. Kokoomushallituksissa ovat rinta rinnan istuneet vasemmiston ja oikeiston edustajat. Ilman sopimisen kulttuuria se ei onnistuisi.

Nyt on vaalilupauksista luopumisen aika. Konkreettisimmin sen saa eteensä vaalien voittaja Sdp, jolla oli selkeästi hulppeimmat vaalilupaukset.

Utuiset tulopuolen lupaukset olivat miljardiluokkaa. Arkinen totuus odottaa pääsiäisen jälkeen, kun puolueiden edustajat kohtaavat. On valittava tie, jolle lähteä. Vaihtoehtoja on kaksi, veronkorotukset tai leikkaukset.

Kun muodostettavan hallituksen tärkein asia on maan taloudesta huolehtiminen, silloin sivummalle joutuu väistämättä esimerkiksi ilmastohysteria maailmanloppupuheineen. Suomi on jo tehnyt esimerkillistä työtä ilmaston eteen. Lisää vaaditaan, mutta jossakin tulee raja eteen.

Hallitusohjelman tärkeysjärjestyksen kärkeen nostetaan työllisyysasteen hivuttaminen ainakin lähelle 75 prosenttia. Sipilän hallitus teki jo mahdottomasta mahdollisen nostettuaan työllisyysasteen 72:ään ja työpaikkoja syntyi 140 000. Kansa ei kuitenkaan vaaleissa noteerannut noita saavutuksia.

Nyt alkavat hallitustunnustelut ja arkitodellisuus on toinen. Jokainen osapuoli joutuu reivaamaan tavoitteitaan ja konsensus pannaan koetukselle. Vaalilupausten kohtalo on masentava ja puoluetoimistoissa on kovaa käyttöä paperisilppureille.