Jälleen kerran tuli todistettua, että me olemme urheilukansa. Jääkiekon MM-kisojen loppuottelua seurasi televisiosta enimmillään 3 miljoonaa katsojaa ja keskimäärinkin noin 2,5 miljoonaa.

MM-turnauksen päätteeksi Leijonat palkitsi meidät yllätysmestaruudella. Pudotuspeleissä lyötiin ensin Ruotsi, sitten Venäjä ja lopuksi jääkiekon supermaa Kanada.

Loppuottelun ratkettua ruotsalaismediassa kirjoitetiin Suomen joukkueesta, että ”paperilla heillä ei ollut mitään, mutta kentällä heillä oli kaikki”. Myös hopealle jääneen Kanadan pelaajat ja valmennusjohto tunnustivat, että Suomi voitti, koska sillä oli kisojen paras joukkue.

Kuukauden takaisen kolumnini otsikkona oli ”Joukkueelle pelaamisen taito”. Leijonien matka kohti maailmanmestaruutta on hyvä esimerkki siitä, mitä joukkueelle pelaaminen parhaimmillaan on.

Suomen kolmannen maalin laukonut Harri Pesonen kiteytti asian matsin jälkeen toteamalla, että ”oli hienoa, kun kaveri vieressä halusi, että sä onnistut. Se on hienoin tunne joukkueurheilussa. Silloin on itsekin pakko vetää ihan kaikki likoon.”

Mitä enemmän tätä Pesosen kommenttia pohdin, sitä suuremmalta elämänohjeelta se tuntuu. Koko elämähän on joukkuepeliä. Sitä on perhe-elämä, työelämä, toiminta yhteiskunnallisissa tehtävissä yhtä lailla kuin harrastuksetkin.

Pesonen kiteytti mestaruushuumassa antamaansa haastatteluun ajatuksen, jota 1500-luvun Euroopassa ryhdyttiin kutsumaan etiikan kultaiseksi säännöksi. Se esiintyy monissa uskonnoissa ja filosofioissa.

Jeesuksen Vuorisaarnassa, Matteuksen evankeliumin 7:12 mukaan, ajatus on saanut muodon: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisen tekevän teille, tehkää te heille”.

Superviikonlopun toinen iso asia oli Euroopan parlamenttivaalit. Äänestysprosentti nousi ennätyslukemiin siten vuoden 1979 vaalien. Euroopan tasolla päästiin runsaaseen 50 %:iin, Tanskassa yli 65 %:iin ja Saksassakin noin 60 %:iin.

Vaalien pääteemoiksi nousivat ilmastonmuutos, maahanmuuttokysymykset, Euroopan turvallisuus- ja puolustusasiat sekä tietenkin EU:n talous. Brexit-vääntö Britanniassa sekä erilaiset kansallispopulistiset liikkeet saattoivat myös kohottaa äänestysprosentteja.

Meillä EU-vaalit eivät ole innostaneet kansalaisia uurnille. Nytkin äänestämässä kävi vain hiukan yli 40 % äänioikeutetuista. Parin prosenttiyksikön kasvu edellisiin vaaleihin verrattuna ei riemastuta.

Euroopan Unioni on Suomen ja suomalaisten kannalta yksi tärkeimmistä kansainvälisistä instituutioista – ellei tärkein. Se, mitä EU:ssa päätetään, ei ole yhdentekevää meidän kannaltamme.

Siksi EU-vaaleihin kannattaisi suhtautua yhtä vakavasti kuin kunta-, eduskunta- ja presidentinvaaleihinkin. Tähän listaan tullee kohta myös maakuntavaalit.

Puolivakava vertailu jääkiekon MM-kisojen ja EU-vaalien välillä kertoo karun totuuden. Kun MM-loppuottelua seurasi enimmillään 3 miljoonaa katsojaa, EU-vaaleihin osallistui vain noin 1,8 miljoonaa äänioikeutettua.

Luku on hämmentävän alhainen, kun ajattelee, miten helpoksi äänestäminen on nykyisin tehty ennakkoäänestysmahdollisuuksineen.

Olen joskus kirjoittanut, että Suomessakin tulisi harkita vaalien yhdistämistä. Näinhän tapahtui nyt mm. Tanskassa, Saksassa ja vaikkapa Espanjassa. Kaikissa näissä maissa äänestysaktiivisuus oli kertaluokkaa Suomea korkeampi. Tähän meidänkin pitäisi pyrkiä.

Vielä kerran onnea kultaleijonille sekä EU-parlamenttiin valituille!