Taas on pakastin täytetty äärimmilleen. Herkkuja on pussitolkulla. Miten näppärää on napata sieltä vähän kerrallaan vaikkapa aamupalalle!
Luulitko, että kävin marjametsässä? Ei, kävin leipäfirman tehtaanmyymälässä. Nyt on kauraleipää pitkäksi aikaa!
Marjat on melko harvinainen näky minun kylmälaitteissani. Vuosien itsetutkiskelun jälkeen olen myöntänyt, etten ole marjastaja.
Yritystä on ollut. Ullakkovarastoni nurkassa on edelleen marjapoimuri ja marjojen putsaukseen tarkoitettu siivilä. Molemmat kauniin punaisia – ja vain kerran käytettyjä.
Lähdin niiden ja marjastusta harrastavan ystävän kanssa metsään ja ajattelin, että tuosta vaan poimurilla pari kertaa huitaisen ja kas, siinä on ämpärillinen mustikkaa. Siltä marjastajat saavat sen kuulostamaan. Huijarit.
Tosiasiassa poimuri vain riipi rikki kaikki kasviparat. Mustikoita meni poimurin sisään yhtä paljon kuin ropisi maahankin. Poimurin sisälle päätyi myös lehtiä, risuja, sammalta, hämähäkkejä ja muurahaisia. Iso osa mustikoista löytyi liistraantuneina poimurin piikkien väleihin. Mittani täyttyi, ämpäri ei.
En kai vain ole poimuripoimija, ajattelin, ja lähdin seuraavaksi keräilijäkaverin matkaan ilman teknisiä välineitä. Joku väitti, että ämpäri täyttyy käsipelilläkin ihan hetkessä.
Marjajutut taitavat olla yhtä totta kuin kalajututkin. Ennen kuin ämpärin pohja edes peittyi oli kädet naarmuilla, niskat hellänä ja selkä niin jumissa, että luulin jääväni pysyvästi kumaraan.
Enkä edes halua tietää, mitä olivat kaikki ne ötökät, jotka tekivät pesää hiuksiini ja vaatteideni alle, hiestä märälle iholle.
Ehkä harjoittelu tekisi mestarin, mutta on toinenkin este: minulla ei ole hajuakaan, mistä niitä marjoja löytää. Kysellä ei kannata, koska jokainen marjastaja vaalii marjapaikkojaan kuin Roope-setä onnenlanttiaan.
Samaan aikaan ne päivittelevät, miten ikävää on, kun metsiin jää hirveästi poimimatonta marjaa. Mutta neuvomaan ei aleta!
Paikkatieto siirretään korkeintaan vain perimätietona, jos sittenkään. Meidän suvussamme tieto taisi jäädä johonkin aiempiin polviin. Isovanhemmilta en ehtinyt kysyä ja äiti ei ole marjastanut sen jälkeen, kun näki metsässä kyyn. Tämä tapahtui jo ennen minun syntymääni, mutta äiti ottaa käärmeasiat vakavasti.
Eräs ystävä yritti kerran neuvoa, että pitäisi vain etsiä sellainen tietyntyyppinen metsä ja mennä katsomaan.
Erotan minä kuusen koivusta, mutta jos kysytään, missä täällä kotikunnassani on oikeanlaista sekametsää tai ties mitä kuivahkon kankaan kuusikkoa, niin en osaa vastata. Etsiminen tuntuu hakuammunnalta.
On ollut pakko tunnustaa, että minulle sopivin marjapaikka on lähikaupan pakasteallas. Hävettäähän se.
Kyllä kunnon kansalaisen pitäisi kaiken varalta hamstrata luonnonantimia, pakastaa, mehustaa, kuivata ja tehdä purkkitolkulla maustekurkkua ja seitsemää erilaista hilloa. Ties koska niitä tarvitaan.
No, jos katastrofi iskee, niin onhan minulla leipää.
