Yhtenä päivänä, kun vielä asuin Vantaalla, poikani kaveri 5 v tuli leikkimiskylään. Hän oli ajanut pihalla pyörällä kumoon ja lyönyt päänsä. Pieni kutti ei haitannut, mutta suuri huoli oli siitä, ettei hän muistanut maailmanhistoriastakaan mitään.

Maailmanhistorian muistamisen sijaan minusta on alkanut tuntua, etten enää ymmärrä nykyisestä maailmanmenosta yhtikäs mitään.

Ei päivää, etteikö media tupsauta tuuteistaan sotia, uhreja, pakolaisia, murhia, raiskauksia, petoksia, riitoja, rötöksiä, myrskyjä, uhkia ja muutosvaatimuksia, myös asiantuntijoitten arvailuja ja mielipiteitä.

Joskus tuntuu, ettei mikään entinen enää kelpaa, eivät hyvät tavatkaan. Silloin tekee mieli olla pupu, joka pistää pelosta päänsä pensaaseen ja uskoo olevansa turvassa, vaikka ei ole.

Tiedän monen jo miettineen samaa pupumeininkiä, halua sulkea maailman murheet pois omasta elämästä.

Päivittäiset uutiset jätetään väliin ja turvaudutaan vaikka kirjaan, annetaan mielen matkata pois ärsyttävästä hetkestä. Pakokeinoja on lähes yhtä monta kuin on pakenijaakin. Oikeastaan on kyse ihmismielen suojelusta. Eläimiäkin suojellaan, miksei ihminen itseään?

Tällä viikolla torstaina 24.10. liputetaan Yhdistyneitten kansakuntien päivää ja aloitetaan aseistariisuntaviikko. YK:llahan on päävastuu rauhan ja turvallisuuden säilyttämisestä maailmassa.

Valitettavasti maailman n. 230 valtioista kaikki eivät ole vieläkään allekirjoittaneet ihmisoikeusjulistusta, vain n. 190. Ei siis ihme, ettei tasavertaisuudesta ja demokratiasta ole kaikkialla vielä kuultukaan. Lisäksi islamilaiset pitivät julistusta liian länsimaisena ja laativat rinnalle oman.

YK ja sen alajärjestöt lähettävät toimijoita, jotka tekevätkin hyvää työtä, mutta kaikkeen tarvitaan rahaa. Pienikin apu on apu, mutta ponnistuksista huolimatta YK vaikuttaa tänä päivänä melko voimattomalta.

Yhä taistellaan saavutetusta ja saavuttamattomasta vallasta. Ihmiset menettävät kotejaan, puolisojaan, vanhempiaan ja lapsiaan. Yhä sairastutaan ilman lääkärihoitoa, ja yhä eletään ilman luku- ja kirjoitustaitoa ylemmästä koulutuksesta puhumattakaan.

Yhä täällä Suomessakin järjestetään tempauksia maailman hyväksi, mutta konfliktit ja kurjuus jatkuvat, vieläpä lisääntyvät.

Jotenkin päähäni on iskeytynyt ajatus, ettei pienen maan kansalainen voi pysyvästi poistaa yhdenkään maan ongelmia, koska kansan kurjuus johtuu maan hallitsijasta ja hänen valtakoneistostaan.

Siksipä ihmetyttää, miksei valtion päämies rakasta maataan ja halua kansalaistensa elävän rauhassa rinnakkain ja voivan hyvin. Luulisi olevan kunnia-asia, että oma kansa olisi tyytyväinen hallitsijaansa ja onnellisia keskenään.

Helpostihan se ei käy, mutta Suomikin selvisi keskinäisen valtataistelun jäljiltä sivistysvaltioksi. Suomalaiset kantaisämme, myös paikalliset, ymmärsivät rakentaa koulun joka kylään.

Eräänä päivänä kaiken melskeen keskellä media jakoi positiivisen uutisen. Etiopian pääministeri Abiy Ahmed sai Nobelin rauhanpalkinnon. Ahmed oli panostanut parisenkymmentä vuotta oman maan kehittämiseen ja naapurisopuun Eritrean kanssa ja oli onnistunut pyrkimyksissään.

Tällaisia uutisia lisää! Hyviä saavutuksia ja onnistumisia.