Päätös asiasta tehtiin punaisessa Toyota Yariksessa, muutama kilometri sen jälkeen, kun tienviitta oli osoittanut Horonkylään.

Takana oli pieni mökkiloma, jonka päätteeksi käytimme kotimatkan vakaviin ja ei niin vakaviin parisuhdekeskusteluihin. Hän halusi laatia säännöt tiskirättien oikeaoppisesta käytöstä ja minä halusin sopia wc-pöntön puhdistustaajuudesta.

Jotenkin sen keskustelun lopputuloksena oli, että ehkä voisimme ostaa ne kihlasormukset.

Oliko kosinta romanttinen, minulta kyseltiin myöhemmin useampaan otteeseen. En oikein tiennyt, mitä vastata. Eihän tämä nyt oikeastaan mennyt niin kuin elokuvissa.

Tiskirättipuheiden jälkeen olimme tallustaneet sormusostoksille. Koruliikkeessä tuli hiki ja sormet tuntuivat turvonneilta. Esittelyalustalla olevat kauniit korut muuttuivat ihan mitättömän näköisiksi omissa paksuissa sormissa. Millä jumpalla kiinteytetään sormia? Olisi pitänyt edes lakata kynnet.

Sormuksia sovitellessa yritin samalla vaivihkaa katsella hintalappuja. Nolotti kysyä, eikö olisi mitään vähän edullisempaa. Hiiteen perinteet, ajattelin lopulta, ja ehdotin, että molemmat maksaisivat ihan itse omat sormuksensa.

Eihän tässä muutenkaan olla rengastamassa toista omaksi omaisuudeksi. Tässä nyt vain hankitaan symbolit sille, mikä on tiedetty jo pitkän aikaa: että tuon kanssa on niin hyvä olla, etten pois vaihtaisi.

Lopulta mieluisat korut löytyivät, mutta oikeat koot piti tilata jostain kauempaa. Yksi tuli viikossa, toinen vasta kahdessa, mutta molemmat olivat aivan liian isot. Piti tilata uudet ja odotella taas lisää.

Sovittuna kihlauspäivänä meillä ei sitten ollut sormuksia. Hän leikkeli minulle pyörylän myrkynvihreästä, huopaisesta lasinalusesta, koska siinä sattui olemaan sormenmentävä reikä keskellä.

Minä tein neulelangasta ketjusilmukoita ja solmin ne rinkulaksi samalla, kun istuin vessassa. Olimme nimittäin aiemmin juhlistaneet päivää ravintolassa, jonka ruoka ei ehkä sittenkään ollut laktoositonta.

Myöhemmin kissa pihisti molemmat sormustekeleet, leikki niiden kanssa hetken ja pureskeli sitten palasiksi. Palaset humahtivat imurin pölypussiin.

Piti oikein googlettaa, miten kihlautumisen olisi perinteisesti kuulunut mennä ja kuinka pahasti rikoimme kaavaa. Löysin tiedon, että morsiamen kättä olisi pitänyt pyytää.

Mietittiin asiaa, sitten hän istui sohvalle kissan viereen ja kysyi, onko ihan ok, jos mammalla on nyt tuollainen rinkula sormessa. Kissa ei vastustellut.

Kerroin tämän kaiken hyvälle ystävälleni, että näin tämä nyt meni ja tässä sitä ollaan. Ystävä nauroi ihastuneena ja totesi, että sehän oli juuri teidän näköisenne juttu. Totta. Ei mitkään elokuvakosinnat edes tuntuisi aidoilta ja luontevilta – ainakaan meille, tämmöisille tiskirättiromantikoille.