Jo sana kulttuuri herättää monenmoisia tunteita. Yksi hihkuu riemusta, toinen pitää turhana haihatuksena. Erilaisista mielipiteistä huolimatta lippu liehuu 28.2. suomalaisen kulttuurin kunniaksi, myös Kalevalanpäivän.

Kansalliseepoksemme Kalevala on saanut alkunsa jo rautakaudella. Runot ovat säilyneet, vaikkei kansa osannut lukea eikä kirjoittaa. Säilymistä on auttanut se, että Kalevala on tarkkaan rytmiin perustuvaa puhelaulua.

Toistokin tuki muistia. Sama sanottiin kaksi kertaa eri sanoin ”Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen…” Säkeet kertovat elämästä, tunteista ja tekemisistä niin kuin nykyisessä rap-musiikissa. Runonlaulajat olivat aikansa viihdyttäjiä, julkkiksia.

Runot ja tarinat olisivat pyyhkiytyneet haudan uumeniin laulajiensa mukana, ellei lääkäri Elias Lönnrotilla olisi ollut  sisäistä paloa kansanperinteen tutkimiseen. Lönnrot vaelsi runoseudut ja sai saaliikseen arvokasta materiaalia.

Syntyi Kalevala, jonka tärkeys tiedostetaan, mutta sitä ei enää lueta edes kouluissa, ehkä juuri koukeroisen kielen takia. Tarinat kyllä päihittävät monen nykyisen rakkaus- ja rikosromaanin tai runoteoksen.

Lönnrotin aikaan vajaat kaksisataa vuotta sitten oltiin vielä vieraan vallan alla.

Eri tahoilla alettiin puuhailla omaa valtaa ja rahaa sekä koululaitosta, jossa opetus tapahtuisi suomen kielellä ja jossa harjoiteltaisiin lukemisen ja kirjoittamisen ohessa kansaa sivistäviä aineita ja arkisia taitoja kuten käsitöitä ja puutarhanhoitoa.

Kylän miehet alkoivat pykätä kouluja 1900-luvun alussa, jotta jokainen lapsi pääsi oppiin. Siitä alkoi huima kehitys sivistys- ja hyvinvointivaltioksi, kaiken perustana oppivelvollisuus ja kaikille ilmainen kansa- ja kansalaiskoulu.

Pitemmälle vievät opinahjot olivat sitten vanhempien ajatusmaailman ja varallisuuden varassa.

Politiikan kentällä 60-luvulla syntyi ajatus, että kaikkien pitäisi päästä vanhempien varallisuudesta riippumatta kouluttamaan itsensä niin pitkälle kuin pää kestää. Syntyi peruskoulu, jonka tuloksena sivistystaso ei olekaan noussut, vaan jopa lukutaito laskenut huolestuttavasti.

Heti ilmoitan, ettei ole opettajissa eikä oppilaissa vika, vaan systeemissä. Oppisisällöissä painotetaan tietoja, kieliä ja matematiikkaa ja suorituksia, nykyään tekniikkaa, ei kädentöitä, ei liikuntaa eikä luovuutta, jotka viimeksimainitut yleensä tekevät ihmisen onnelliseksi ja tyytyväiseksi, myös koulun mieluisaksi.

Ennen kulttuuri yhdisti alueen ihmisiä, vaikka ihmiset eivät tienneet harrastavansa kulttuuria. Oli kerhoja ja iltamia, joihin koko kylä otti osaa. Koulu toimi tilana sekä seurantalot.

Kodin askareet ja aineellinen köyhyys eivät tuntuneet niin tylsiltä ja raskailta, kun illalla pääsi näyttelemään, maalaamaan, laulamaan, nikkaroimaan tai urheilemaan. Yhteisötoiminta hoiti asukkaitten henkistä hyvinvointia. Kunta jopa järjesti vuosittaisia kulttuurikilpailuja  palkintoineen.

Nykyään on helpompaa avata tv tai laite, kuin lähteä liikkeelle tai lukea kirja. Ja miten lähteä liikkeelle, jos ei ole autoa tai julkinen liikenne ei toimi, tai miten tarttua kirjaan, kun kirjasto ei enää olekaan lähellä, tai jos lukeminen ei kiinnosta tai luista niin kuin tilanne monen kohdalla on.

Sen olen elämäni varrella ymmärtänyt, että koulu on avain moneen valintaan, ja senkin olen  ymmärtänyt, ettei korkeakoulutus ole tärkeintä vaan hyvä luku- ja ammattitaito ja se, että kuuluu johonkin yhteisöön ja se, että on tyytyväinen omaan elämäänsä, läheisiinsä ja töihinsä.