Aamulla kun herään ja istahdan sängyn laidalle, katse väistämättä osuu isoon tauluun. Se on kuvataiteilija Päivi Paunun, ei laulajan, maalaama kaunis akvarelli Pispalasta. Siinä on syksyinen maisema.

Puitten välissä lojuu lautoja sikin sokin. Taulussa on runo: Tätä minä surin. Mummu ulos, mökki nurin, koiraan piikki, kissasta viis. Se on pelin henki siis.

Päivillä oli tapana viedä poikansa päiväkotiin käyttäen mummun mökkitontin vieressä olevia rappusia. Mummu oli usein tullut juttelemaan ja kertonut, että mökki oli hänen ainut omaisuutensa. Hän halusi antaa sen pojalleen, kun ei enää itse jaksa pitää siitä huolta.

Yhtenä päivänä pihalla oli seisonut surullinen mummu. Mökki purettaisiin, koska Tampereen kaupunki oli alkanut myydä vuokratontteja halukkaille, joita oli niin paljon, että piti arpoa. Onni oli suosinut arkkitehtiä, joka halusi päästä rakennushommiin heti.

Päivi oli kiirehtinyt kotiin, tarttunut siveltimeen ja kahdessa tunnissa maalannut taulun.

Taulu on ollut minulla vuodesta 1982, mutta en ole pitkään aikaan katsonut sitä kuin ohimennen. Runonkin olin jo melkein unohtanut.

Taulu sai uutta kiinnostusta, kun yhtenä päivänä törmäsin facebookissa ketjuun, jossa moni mollasi tasavaltamme presidenttiä Sauli Niinistöä. ”Sale” oli ehdottanut nyrkkiä ja puuttunut hallituksen hommiin.

Haastattelu Ruotsin lehdistölle oli monelle liikaa. Vanha ukkeli, joka meinaa ottaa kunnian ja vallan itselleen, kävellä hallituksen yli. Marin sentään osasi iskeä takaisin. Ihan puistatti.

En ymmärrä, mihin on maailman meno mennyt, kun ei ole enää mitään kunnioitusta edes maan johtajaa kohtaan.

On tullut aika, ettei ikäihmisiä muutoinkaan kunnioiteta eikä heistä välitetä, ei ainakaan heidän neuvoistaan, siis yleensä.

Nuoret aikuiset ovat napakoita ja tietävät kaiken paremmin kuin vanhat kokeneet. He hallitsevat digin ja trendit. Se tuntuu riittävän ylivaltaan.

Tavallaan riittääkin käytännön ylivaltaan, mutta epäilen suuresti, riittäkö elämän hallintaan.

Ihan samana päivänä, kun tuohduin presidentin puolesta, Eeva Kilpi puhui radiossa niin kauniisti rakkaudestaan metsään ja elämään, molemmat kuitenkin häneltä jo kiellettyjä, koska hän on vanha, 91 v.

Hän itse ei tunne olevansa vanha, vaan monipuolisesti toimiva ja tunteva ihminen, jonka suurimpia huolia ovat yksinäisyys, jälkikasvun pärjäämiset ja koko maailman tila.

Hän ei voi sille mitään, että hän on koko ajan huolestunut, mutta öisin hän näkee unta lapsuuden kodin metsästä ja retkistä sinne isän kanssa. Mikä tärkeintä, isä opetti hänet katsomaan puita, rakastamaan metsää.

Eeva Kilpi on melkein kiukkuinen, kun hän ei enää saa olla tasavertainen kansalainen. Hänen tehtävänsä on huolehtia vain vanhuksesta eli itsestä. Hauskasti hän ilmaisi, kuinka hän laittaa aamiaista vanhukselle, pukee vanhuksen, huolehtii päivän ruuasta, pesee vanhuksen ja laittaa illalla nukkumaan.

Koko ajan hän vain on vanha, vaikka hänen mielensä ei ole vanha. Hän haluaisi vielä mennä metsään ja tuntea sen kauneuden ja voiman. Hän haluaisi katsoa, voivatko puut hyvin niin kuin isän kanssa aikoinaan. Kirjoittaminen helpottaa.

Elämä se voisi olla laiffii ikäihmisilläkin!