Keväällä saatiin seurata merkillistä episodia, kun yksi avainministereistämme ilmoitti eroavansa tehtävästään hänelle ostetun esiintymiskoulutuksen nostattaman kohun takia.

Poliisi tutkii myös virkamiesten roolia, kun on käynyt ilmi, että koulutuksen hinta nousi sen verran korkeaksi, että hankinta olisi tullut kilpailuttaa.

Eronnut ministeri itse on ilmoittanut, ettei tiennyt saamansa koulutuksen kustannuksia eikä myöskään vaikuttanut siihen, keneltä palvelu ostettiin. Pääsyylliseksi leimattiin ministerin erityisavustaja, jonka ura politiikan näköalapaikalla katkesi kuin kanan lento.

Tuo näytelmä sai minut jälleen kerran pohtimaan ministerien avustajien tehtäviä ja asemaa. Olinhan itsekin 1980-90-lukujen taitteessa muutaman vuoden niissä tehtävissä.

Ministerien avustajat ovat kuin harmaita eminenssejä. Heillä ei ole muodollista asemaa virkamieskunnassa eikä siten esimerkiksi käskyvaltaa virkakunnan suuntaan. Heidän tehtävänsä on tukea ministeriä asioiden valmistelussa sekä yhteydenpidossa eri sidosryhmiin, kuten etujärjestöihin, mediaan ja vaikkapa äänestäjiin.

Ministerinsä nimissä he huolehtivat myös monista hallituksen sisäisistä neuvotteluista sekä seuraavat ja tarvittaessa vauhdittavat asioiden virkamiesvalmistelua.

Avustajat muodostavat ministerin poliittisen kabinetin. Heidän työsuhteensa on sidottu ministerin tehtäviin. Se päättyy, kun ministeri eroaa, mutta myös silloin, jos avustaja menettää ministerin luottamuksen.

Avustajien määrä on nykyisin varsin suuri. Yhdellä ministerillä saattaa poliittisen valtiosihteerin lisäksi olla jopa viisi muuta erityisavustajaa. Kun itse olin kansliaministerin poliittisena sihteerinä, ministereillä oli kullakin vain yksi avustaja. Tämä koski myös silloista pääministeriä, joka muuten oli Harri Holkeri.

Parhaimmillaan ministeri voi saada avustajakunnaltaan merkittävää tukea ministerin tehtävien hoidossa.

Siksi voisi kuvitella, että ministerit panisivat erityistä painoa avustajia valitessaan osaamiselle ministeriön hallinnonalan asioissa, kokemukselle erilaisista työtehtävistä, yleisen hallinnon tuntemukselle, poliittiselle näkemykselle sekä kyvyille tehdä yhteistyötä virkamieskunnan kanssa.

Jos ministeriksi nousee iältään nuoria ja vähemmän työelämän kokemusta omaavia henkilöitä niin kuin nyt, avustajakunnan merkitys vain korostuu.

Jees-miehiä ja -naisia ministeri ei kaipaa avustajakuntaansa. Siis sellaisia, jotka ovat ylen myötämielisiä lähes joka suuntaan ja hyväksyvät nielemättä kaiken, mitä muun muassa oma päämiehensä ehdottaa.

Hyvä avustaja osaa oikealla tavalla haastaa ministeriä niin politiikan sisältökysymyksissä kuin muissakin ministerin työhön ja toimintaan liittyvissä kysymyksissä.

Monet johtamistaidon gurutkin ovat sanoneet, että yksi menestyvän johtajan tunnusmerkeistä on se, että he uskaltavat palkata alaisekseen itseään parempia osaajia.

Ministerien avustajista koostuvat kabinetit ovat yleinen käytäntö maailmalla. Tehtävät ovat määräaikaisuudessaan arvostettuja ja niihin sekä hakeutuu että valitaan osaavia ja kokemusta omaavia henkilöitä.

Suomessa heille maksetaan korvausta, joka vastaa 10-15 vuoden työkokemuksen omaavan virkamiehen palkkaa ja enemmänkin. Siksi erityisavustajan tehtävä ei saa olla vain ponnahduslauta puolueiden nuoriso- ja opiskelijajärjestöjen ”nouseville tähdille”. Se on parhaimmillaan ihan muuta – avustajilla on väliä.