Euroopan Unionin jäsenmaiden johtajat sopivat viikko sitten 750 miljardin euron elpymispaketista. Sen avulla autetaan jäsenmaita selviytymään koronan aiheuttamista taloudellisista ongelmista.

Jättipaketti ei syntynyt helpolla. Loppuvaiheessa sovintoa jarrutti ns. ”nuukan nelikon”, eli Ruotsin, Tanskan, Itävallan ja Hollannin vaatimukset suoran tuen oleellisesta pienentämisestä. Suomen pääministerikin hengaili ”nuukan nelikon” vanavedessä, vaikka korostikin, että Suomi ei kuulu mihinkään blokkiin.

Sopimuksesta tuli Suomelle kallis. Vuoteen 2023 yltävän tukiohjelman vastuut ovat Suomelle 6,6 miljardia euroa. Erilaisina avustuksina ja lainoina saamme paketista 3,2 miljardia. Ei olekaan ihme, että sopimus on herättänyt laajaa keskustelua.

Aina, kun EU:n yhteydessä puhutaan vastuista eri maille suunnattavien tukien ja lainojen rahoittamiseksi, populismi herää. Joku ehdottaa Unionista eroamista ja joku toinen vaatii markkaa takaisin. Yhteisvastuu on myös kirosana, sillä se saadaan niin helposti näyttämään vain rahan menona.

Tosiasia on kuitenkin, että Suomi on runsaan 5,5 miljoonan kansana ja varsin pienenä kansantaloutena yksin hyvin haavoittuvainen. Mahdollisuutemme selviytyä kansainvälisistä kriiseistä, myös taloudellisista, ovat rajalliset.

Euroopan Unioni on erityisesti pienille jäsenmailleen sittenkin tärkeä selkänoja ja tukipilari. Näin ajatteli myös kansalaistemme selvä enemmistö äänestäessään vuonna 1994 jäsenyyden puolesta. Turvallisuus ja vakaus olivat silloin päällimmäisenä kansalaisten mielessä.

Unionin tarjoama selkänoja on sitä tukevampi, mitä vakaammat ja taloudellisesti toimivammat olot sen jäsenmaissa vallitsevat. Korona rapautti monen maan talouden täysin. Se levisi Eurooppaan ja Euroopassa vauhdilla.

Eteläisen Euroopan maissa tautiin sairastui satojatuhansia. Kuolleiden määräkin nousi mm. Italiassa, ja Espanjassa nopeasti kymmeniintuhansiin.

Näiden maiden kansantalouden runkona olevat elinkeinotoiminnot, kuten matkailu, pysähtyivät kuin seinään. Espanjassa kansalaiset joutuivat elämään usean kuukauden ajan ulkonaliikkumiskieltojen ja tiukkojen rajoitusten vallassa.

Nyt, kun taudin leviäminen Euroopassa on taittunut, on otettava käyttöön kaikki keinot talouden kääntämiseksi uudelleen kasvu-uralle.

Ilman EU:n tuki- ja lainapakettia tässä ei onnistuta. Tai oikeammin, kaikki jäsenmaat eivät tässä onnistuisi ja Euroopasta tulisi näin ollen eri tahtiin kulkevien ja pahasti ontuvien maiden kokonaisuus.

Suomen viennistä 43 % menee ns. euromaihin ja sen lisäksi vielä 19 % muihin Euroopan Unionin jäsenmaihin.

Siten ei ole yhdentekevää, missä kunnossa meidän vientikohteidemme talous on. Jos elvyttämisessä onnistutaan, sen suora ja välillinen hyöty Suomen talouden näkymiin ja suomalaisten yritysten markkinanäkymiin Euroopassa on varmasti suurempi kuin osuutemme jättipaketin rahoittamisesta.

EU-johtajat eivät sopineet vain tuen ja lainan määrästä. Paketin olennaisena osana ovat myös ne ehdot, joilla tukea ja lainaa eri maille myönnetään sekä eri maiden vastuiden tarkkarajaisuus.

Jälkimmäinen tarkoittaa, että mikään maa ei voi joutua suurempiin rahoitusvastuisiin, mitä on sovittu. Juuri nämä asiat tulevat olemaan ratkaisevia, kun pohditaan myöhemmin EU:n uskottavuutta ja jopa tulevaisuutta.

Meillä kaikilla on varmastikin mielipide elpymispaketin tarpeellisuudesta ja suuruudesta sekä siitä, miten Suomen hallitus ja pääministeri neuvotteluissa onnistui.

Oma kantani on se, että ilman EU-maiden yhteisiä panostuksia koronan taloudelliset ja poliittiset jälkiseuraukset niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa olisivat huomattavasti vakavammat, mitä nyt joudumme kokemaan.