Viikko sitten tuli asiaa kioskille. Matkalla sinne iski nostalgia ja aloin miettiä, että monet minunkin varhaisimmista lapsuusmuistoistani sijoittuvat kioskin luukulle.

Sillä eihän niihin sisälle menty vaan tosiaan luukulle, siihen sellaiseen, jonka edessä oli metallinen tiski. Talvipakkasella sitä piti kokeilla kielellä. Opettavainen kokemus.

Toisella kioskilla opin laskemaan ja käyttämään rahaa. Lapsuuskodistani oli nimittäin lähimpään kioskiin alle 100 metriä matkaa, ja kun kotoa sai muutaman markan, niin kioskillehan sitä sitten naapuruston lasten kanssa suunnattiin irtokarkkeja valitsemaan.

Sormien kanssa pidimme kirjaa siitä, montako kymmentä penniä vielä on käyttämättä. Kioskia pitävä Reiska laskeskeli karkkeja kärsivällisesti pieneen pussiin – tosin yritti välillä kiusoitella meitä ja kysyä, emmekö sittenkin ottaisi merkkareita hedelmäkarkkien sijaan.

Lapsuuden kioskilla ei myyty juuri mitään ihmeempää kuin herkkuja ja lehtiä. Kioskin ikkunoissa ei ollut värikkäitä teippauksia eikä katolla kirkasta valotaulua ja kioskiketjun logoa. Kioski oli Reiskan, enkä minä ainakaan tiennyt sille mitään sen virallisempaa nimeä. Nyt kioskia ei enää vuosikausiin ole ollut olemassa. Sen paikalla on pizzeria.

Nykypäivän kioskit ovat lähes kaikki sitä yhtä isoa ketjua. Sellaiseen ketjukioskiin minäkin olin matkalla. Ostoslistalla ei ollut karkkia, vaan olin menossa hakemaan passia. Kyllä, passia. Kioskilta. Ajatella!

Kiskalla myyjä tarkisti henkilöllisyyteni ja kertoi, että passi otetaan lokerosta, jonka ovessa on jonkinlainen aikalukko. Sen avautuminen kestää jokusen minuutin. Minulla oli siis hyvä tovi aikaa katsella, mitä kioskissa tapahtuu ihan tavallisena arkipäivän iltana.

Ensimmäinen asiakas tuli hakemaan jonkinlaista postipakettia. Toinen halusi ostaa kännykkäänsä puheaikaa. Kolmas tilasi hodarin pekoninakilla. Neljäs oli täyttänyt ison nipun raviveikkauskuponkeja. Ja sitten olin minä, joka halusi uuden passin.

Kaiken tämän tuo kioskin työntekijä hoiti noin viiden minuutin aikana. Tämä siitäkin huolimatta, että yhden asiakkaan kanssa ei tainnut olla yhteistä kieltä, toisen puhetta oli vaikea kuulla maskin ja suojapleksin takaa ja kolmannen veikkauskupongit eivät meinanneet kelvata veikkauslaitteelle.

Työntekijä naputteli tottuneesti ties kuinka montaa eri laitetta, ja kaikki saivat asiansa hoidettua.

Luultavasti en olisi enää edes hämmästynyt, jos seuraava asiakas olisi saanut myyjältä influenssarokotteen, hiustenleikkuun ja avioliiton rekisteröinnin. Tuntuu hirveältä väheksynnältä nimittää tällaista paikkaa kioskiksi.

Näissä mietteissäni sitten katsoin myyjää ja mietin, miten hän oikein pitää tämän paketin kasassa. En ikinä pystyisi samaan – ainakaan ilman, että joko purskahtaisin itkuun tai alkaisin hermostuneena äyskiä asiakkaille.

Mutta tiedättekö, mitä tämä työntekijä teki, kun lopulta pääsin takaisin tiskille? Hän pahoitteli, että olin joutunut odottamaan. Kohteliaskin vielä.