Hyvinkin erilaisia itsenäisyyspäiviä on mahtunut Suomi-neidon 103-vuotiseen olemassaoloon, vaikka tuntuu, että Linnanjuhlat ovat ne ainoat oikeat itsenäisyyspäiväjuhlat.

Lähes jokaisessa taloudessa sytytetään kaksi kynttilää ikkunalaudalle ja asetutaan tv:n ääreen. Suomen pikkulippukin saattaa päästä juhlakoristeeksi, ja poksahtelevat kuoharipullot tyhjenevät juhlijoitten laseihin.

Linnanjuhlien tärkein sisältö on jo pitkään ollut kättely ja naisten puvut, ei kansallistunne eikä itsenäisyys. Illan edetessä toimittajat etsivät julkkiksia ja kyselevät heidän saavutuksistaan. Ennen alkuvalssia presidenttipari vetäytyy omaan arvopöytäänsä.

Presidentti Niinistön aikana veteraanit ovat saanet huomiota mutta eivät vieläkään kotirintamajoukot, jotka huolehtivat sotilaitten tarpeista ja maan arjesta, jotta sodan päätyttyä elämä saattoi jatkua tai alkaa uudestaan.

Tänä vuonna koronan takia Linnanjuhlat ovat erilaiset, kuulemma median välityksellä koko kansan juhlat. Käsitykset isänmaallisuudesta ovat ajan myötä muuttuneet.

Joillekuille itsenäinen isänmaa on arvokas saavutus. Joillekuille se on itsestäänselvyys ja joillekuille samantekevää, missä maailman kolkassa asustaa, kunhan omat asiat ovat hyvin.

Arja Koriseva lauloi vakuuttavasti Vain elämää -ohjelmassa Vesku Jokisen ”Suomalaisen tarinan”.

Me ei tosiaan olla ainoastaan pala Eurooppaaa
Vaan jotain kaunista, jota ei koskaan myydä saa
Ei pidä nöyristellä ei niin syvään kumartaa
On tässä kansassa voima, jota kukaan ei saa.

EU:n jäsenyys ja maailman tila ovat tuoneet uusia haasteita ja uuskansalaisia. Kantasuomalaiset ovat jakautuneet kahtia; toiset pitävät kiinni omasta maasta, kielestä ja tavoista, omasta määräysvallasta, toiset ja varsinkin nuoret aikuiset hinkuvat kansainvälisyyttä. Useissa työpaikoissa englannin kieli on jo työkieli.

Tavatkin ovat muuttuneet. Isänmaallisuuden ja oman yhteisön hyvinvoinnin sijaan ihannoidaan mitä milloinkin, pelastetaan koko maailmaa. Eletään omissa mikroryhmissä, vaaditaan kaikille tasavertaisuutta ja oikeuksia, velvoitteista ei niin väliä. Kansallistunne on jäänyt kehityksen jalkoihin.

Elämästä on tullut yhteiskunnan asia. Lapset kasvatetaan päiväkodeissa ja peruskouluissa. Yhteiskunta huolehtii terveydestä ja työllisyydestä, vanhuudestakin. Kansalainen on kuin kiltti pelinappula yhteiskunnan rattaissa ellei heittäydy haitaksi.

Media toitottaa maailman uutisia joka päivä. Usein tulee mieleen New York – Boston -juna, kun kolme suomenkielistä teki matkaa kauan sitten. Vastakkaisella penkillä istuva nuorukainen lopulta kysyi, mistä ollaan. Hän ei tunnistanut kieltä eikä tiennyt poika Suomea edes olevan olemassa.

Skandinavia oli sanana tuttu, mutta siihen kuuluivat vain Ruotsi ja Norja. Selitettiin, että oltiin silloisen Neuvostoliiton ja Ruotsin välissä. Pojan ilme kirkastui, siis Neuvostoliiton osavaltio. Tuskin maailmalla tiedetään Suomesta vielä nykyäänkään paitsi valtiotasolla ja turvapaikkamaana.

Toivokaamme kuitenkin, että uudet sukupolvet saavat perinnöksi itsenäisen Suomen, oman kielen ja oman mielen, kansallistunteen. Tietous omista juurista ja itsensä arvostaminen ovat kivijalka, jonka varaan voi rakentaa kestävän oman elämäntalon muuttuvaan maailmaan.

Veskua vielä lainaten

Elämä on aamukaste ja pelto hiljainen
Elämä on lento pääskysen ja järvi seesteinen
On sitkeys niin syvälle mieliin painunut.
Se tuoksuu ilmassa, se maahan on juurtunut.

Hyvää itsenäisyyspäivää 2020!