Kaikki tietävät, kuinka Aleksis Kiven seitsemän veljestä yrittivät opetella lukemaan, koska ilman lukutaitoa ei päässyt naimisiin.

Suomalainen kansakoulu syntyi samoihin aikoihin 1800-luvun keskivaiheilla, mutta oppivelvollisuus kirjattiin lakiin vasta 1921. On kulunut sata vuotta, kun oppimisen ilo, tuska ja jopa pakko pistettiin käyntiin.

Olkoon paikallaan hiukan muistella, miten kaikki alkoi ja jatkui kansakoululain puitteissa aina 1970-luvulle peruskouluun asti.

Oppivelvollisuuden alussa moni vanhempi oli kauhuissaan, kun piti laittaa omat lapset vieraan kasvatukseen peräti kuudeksi vuodeksi. Pari ensimmäistä vuotta käytiin kiertokoulua kylän talojen pirttipöydän äärellä opetusvälineinä rihvelitaulu ja liitu.

Sitten pääsi neljäksi vuodeksi varsinaiseen kansakoulurakennukseen, jonka kyläläiset olivat rakentaneet talkoilla, ja äidit luutineen kerran viikossa siivosivat. Ei ollut kouluruokaa, oli omat eväät jos niitäkään. Näin ainakin Neuvottomassa.

Oppiaineina olivat uskonto, laskento ja lukeminen, käsityöt, maatalous, raittiusoppi, laulu, liikunta ja leikki. Käsitöitten avulla haluttiin opettaa arkisen elämän taitoja, jotta pojat osaisivat rakentaa tarvittavat kodin huonekalut ja tytöt oppisivat valmistamaan vaatteet ja kodin tekstiilit.

Opettajan tuli olla esimerkki, joten kansakoululakiin oli kirjattu moitteeton käytös vapaa-ajallakin. Opettaja oli myös kyläläisten valistaja, joten kouluyhteisöön kuului mallipuutarha, jopa navetta.

Kansakouluopettajan koulutukseen sisältyi maatalouskurssi, jossa perehdyttiin niin puutarhan, peltojen ja metsien kuin navetankin hoitoon.

Sodan jälkeen 50-luvulla kouluruoka oli etupäässä velliä ja puuroa. Eväsleivät tuotiin kotoa. Riisitauti vaivasi useita, joten opettaja antoi lusikallisen kalanmaksaöljyä ruokailun aluksi. Oli myös tavallista, että joutui nurkkaan häpeämään osaamattomuuttaan tai käytöstään.

”Joka kuritta kasvoi, se kunniatta kuoli.” Niin kotonakin eikä kukaan valittanut. Ei tainnut tulla edes traumoja. Suomen hyvinvoinnin rakentajia kasvoi.

Minun koulureppuni oli kevyt verrattuna nykykoululaisen painavaan reppuun. Kansakoulussa läksyinä oli etupäässä ulkolukua raamatun kertomuksista ja maantiedosta, oppikoulussa eri aineitten luku- ja vihkotehtäviä, helpompia ja selkeämpiä kaikkineen kuin nykyisissä peruskoulun oppi- ja tehtäväkirjoissa.

Minulle sattui kolmannella ja neljännellä luokalla opettajaksi Herman Raski. Hänellä oli tapana kysellä läksy niin, että jokainen sai sanoa jotain. Jäi laiskalle, jos ei tiennyt mitään. Niinpä sovimme ennen opettajan tuloa luokkaan, mitä kukin sanoo.

Toinen muisto on talviselta laskennontunnilta. Luokassa oli kaksi pönttöuunia, joiden väliin opettaja asetti tuolinsa ja kävi lämmittelemään. Jos tuli pulma laskuissa, niin piti kysyä istuinkavereilta. Jos kukaan luokassa ei osannut neuvoa, niin sitten sai häiritä opettajaa.

Kouluviikko päättyi lauantaina luokan yhteiseen tuntiin, jolloin sai esittää omia juttuja tai leikittiin seuraleikkejä tai opettaja kyseli arvoituksia.

Maksuton peruskoulu on tärkeä saavutus, oppivelvollisuus 100 v juhlan paikka.

Mutta tärkeää olisi pohtia, jatkuuko sivistysvaltion hyvinvointi seuraavat sata vuotta oppivelvollisuutta lisäämällä sekä ulkoisilla järjestelyillä ja tukihenkilöitten varassa vai tarvitaanko uutta ajattelua ja toimenpiteitä ongelmasyitten etsimiseen ja erilaisten oppijoitten omien taipumusten ja voimavarojen kehittämiseen?

Yli 4000 lastahan ei edes kouluun mene, ja n. 20 % lukee heikosti yhdeksän kouluvuoden jälkeen.

”Miltä tuntuu” lopulta ratkaisee motivaation ja pärjäämisen.

Toivotaan vuodelle 2021 onnistuneita muutoksia!