Puuroa, kanamunaleipää tai mitä kaapista löytykään, sanomalehti ja mukillinen tai kaksi kahvia. Siinä aamun avaus ilman kiireitä.

Vielä silloin kun pääsi matkustamaan, otin tavakseni ostaa mukin matkakohteesta, tosin vasta viimeisimmillä reissuilla, mutta onpa niitä kertynyt mm. Islannista, Brasiliasta, Portugalista, Espanjasta, Englannista Saksasta, USAsta ja ystäviltä lahjoina, kaikissa paljon muistoja mukana.

Yleensä tempaisen sattumanvaraisesti jonkin mukin hyllyltä. Hörppimisen lomassa mieli lähtee liitämään, tänään Brasiliaan Porto de Galinhasin pieneen kaupunkiin.

Mukissa on kahden palmun välissä riippukeinu, jossa kana lepää drinkkilasi kädessä, ja ajatuskuplassa lukee portugaliksi ”xô stress”. Niin sopivan virkistävää juuri tähän koronakököttämiseen.

Heti muistuu mieleeni hotellin allasalue ja sametinpehmeä silmänkantamattomiin ulottuva hiekkaranta, jolle korkeat Atlantin aallot vyöryivät ja joka nousuveden aikana hävisi näkyvistä.

Aallot olivat niin korkeat ja vahvat, ettei sekaan uskaltanut mennä, mutta lähellä rantahiekkaa oli veden muovaamia pieniä kuoppia, joissa saattoi käydä makoilemassa ja vilvoittelemassa. Brasilian kesä oli kuuma, tulikuuma.

Yhtenä päivänä kävelin ystävättäreni kanssa hotellilta pikkukaupungin keskustaan, monta kilometria rantahiekalla välillä pulahdellen vesikuopissa.

Märkä T-paita piti olon suhteellisen viileänä pitkään, mutta kun vihdoinkin saavuttiin kaupungin sydämeen, niin kyllä ensimmäisenä ajatuksissa oli kylmä juoma. Lisäpotkua sai viileästä suihkusta heti rantabaarin oven tuntumassa.

Musiikki soi kaikkialla ja koko ajan. Samba, Brasilian kansallistanssi pisti lanteet keinumaan, jopa baarin tarjoilijat tanssivat töittensä lomassa. Isoja ja pieniä tanssiryhmiä esiintymisasuineen ja taustabändeineen liikkui jatkuvasti kaduilla ja aukioilla. Iloista, kovaäänistä ja värikästä menoa!

Muutoin saattoi nähdä kovin erinäköisiä ihmisiä, vaikkapa tummia iholtaan mutta tukka vaalea kähärä tai silmät siniset. Brasilian kansahan on erilaisten ihmisten sulatto; intiaaneja, portugalilaisia, espanjalaisia ja afrikkalaisia, kaikkea ristiin rastiin. Miellyttäviä olivat.

Porto de Galinhas toimi aikoinaan orjien tuontisatamana, kunnes orjakauppa kiellettiin 1850. Sen jälkeen orjakauppa siirtyi salakuljetukseen. Kanat lastattiin kannelle ja orjat ruumaan vielä pitkään kiellon jälkeen.

Jotta ostajat tiesivät orjalaivan saapuneen, niin satamassa kuulutettiin, että kanat ovat tulleet. Niinpä kaupunki sai nimekseen Porto de Galinhas, kanojen satama, ja siksi kanakoristeita on kaikkialla, mukeissakin.

Orjat eivät töissään saaneet puhua keskenään ja muodostaa ryhmiä. He kehittivät capoeiran, itsepuolustus- ja taistelulajin mahdollisten yhteenottojen varalle. Capoeira sallittiin, koska se muistutti tanssia.

Valkoiset työnjohtajat luulivat orjiensa vain viihdyttävän itseään ja toisia. Capoeira on säilynyt etupäässä koululaisten harrastuksena ja esityksinä turisteille. Taidokasta menoa!

Hotelli oli vartioitu ja todella siisti. Mikäpä oli istua aurinkovarjon alla, pulahtaa lämpöiseen altaaseen ja uida baarille tilaamaan raikasta juomaa. Hotellituristi ei kansalaisten ongelmia kohtaa, köyhyyttä eikä rikollisuutta, vaikka molempia on kautta maan.

Brasilialla on vielä pitkä tie Suomen kaltaiseen oppivelvollisuuteen ja työoloihin, sosiaalieduista puhumattakaan.

Olisi vielä niin paljon kerrottavaa, mutta kahvi on juotu, ja muki joutaa tiskiin.

Huomenna sitten muualle, ja joskus taas oikeasti matkaan. Toivotaan, toivotaan…