Maassa on tukevaan parlamentaariseen enemmistöön nojaava hallitus. Ulkopuolelta sitä on vaikea horjuttaa kuten olemme nähneet. Jos hallitusrintama pitää, opposition toiminta jää pelkäksi katsomosta huuteluksi.

Hallituksen suurimmat uhat ovatkin sen sisällä. Kriittisiä hetkiä on ollut toistaiseksi ainakin kaksi. Joulun alla 2019 keskusta ilmoitti, että pääministeri Antti Rinne on menettänyt keskustan luottamuksen, minkä jälkeen demarit korvasivat Rinteen pikaisesti Sanna Marinilla.

Runsas viikko sitten kriisiin ajauduttiin hallituksen kehysriihessä. Myös tämän kriisin sytyttäjänä oli keskustapuolue. Molemmat episodit kertovat, että keskustapuolue ei voi hyvin nykyisessä hallituksessa.

Antti Rinne nimenomaisesti halusi vaaleissa rökäletappion kärsineen keskustapuolueen hallitukseensa. Ja hallitukseen keskusta myös lähti saatuaan hallitusohjelmaneuvotteluissa läpi lähes kaiken, mitä kehtasi pyytää.

Valitettavasti vain vuonna 2019 neuvoteltu hallitusohjelma on koronan myötä muuttunut makulatuuriksi. Sen taloudellinen perusta on romuttunut. Työllisyyden parantamiseen ja valtion velkakierteen katkaisemiseen liittyvät tavoitteet ovat karanneet käsistä.

Siksi kehysriihessä hallitusohjelman alkuperäisistä tavoitteista ei tainnut puhua enää kukaan. Päinvastoin, kehykset ylitettiin lähes 1,5 miljardilla eurolla vuosina 2022-23 ja työllisyyttä vahvistavia ratkaisuja kyettiin tekemään vain murto-osa hallitusohjelman tavoitteista.

Tarpeellisiin rakenneuudistuksiin työelämän uudistamiseksi ei koskettu pikkusormellakaan, vaikka sitä kautta olisi saatu uusia työllistettyjä kymmeniä tuhansia.

Hallituspolitiikassa puhutaan liimasta, joka pitää hallitusta kasassa. Ideologista liimaa tällä hallituksella ei ole, joten liimaksi tarvitaan muuta.

Keskustan osalta liimana on pelko uusista vaaleista nykykannatuslukemilla sekä pyrkimys varmistaa maakuntasoten läpimeno. Tiedossa on, että jos hallitus kaatuu, keskustan toiveet maakuntauudistuksesta kariutuvat lopullisesti.

Mitkä asiat vihervasemmisto sitten kokee liimaksi, on hiukan epäselvää. Yksi on varmastikin se, että Sanna Marin ja vihreät tietävät, että keskusta ei lähde hallituksesta kirveelläkään. Näin vihervasemmistoinen enemmistö voi toteuttaa haluamaansa politiikkaa lähes ongelmitta.

Ja niin tapahtui, kun yhteisesti sovitut kehykset ylitettiin suruttomasti ja asioita ratkaistiin velkarahaa jakamalla. Vastuulliseksi hallituksen talouspolitiikkaa ei voi kutsua.

Koronasta on saatu myös hyvä tekosyy sille, että todellisiin ongelmiin ei tartuta. Kuitenkin juuri nyt kaivattaisiin sellaisia päätöksiä, jotka ohjaavat maan taloutta terveeseen suuntaan ja luovat edellytyksiä elinkeinoelämälle ja yrittäjille ottaa kaikki mahdollinen irti, kun talous kääntyy taas kasvu-uralle.

Näitä ratkaisuja tehdään parhaillaan kovalla tohinalla läntisissä naapurimaissamme koronasta huolimatta. Miksi ei meillä?

Onko syy kohta käsillä olevissa kuntavaaleissa? Onko niin, että hallituspuolueet eivät uskalla tarttua mihinkään sellaiseen, joka voisi heijastua oman puolueen kannatukseen? Puolueen etu menee maan edun edelle.

Ei ole helppoa oppositiollakaan. Opposition toiminta onkin jäänyt lähinnä varjonyrkkeilyn tasolle. Välikysymyksiä kyllä syntyy, mutta ne eivät johda mihinkään – eivät edes aitoon keskusteluun maan tilasta ja tulevaisuudesta. Juuri tällaisina aikoina, joita juuri nyt elämme, näille keskusteluille olisi kyllä erityistä tilausta.

On hienoa, että kunnallinen päätöksenteko ei nojaa parlamentaariseen demokratiaan, jossa joku puoluekoalitio on kunnanhallituksessa, kun muut ovat sen ulkopuolella oppositiossa. Kunnissa kaikki ovat yhteisen tiedon lähteillä.

Kaikki voivat osallistua kunnan kehittämistä koskevaan keskusteluun ja päätöksentekoon. Parhaimmillaan tämä on iso arvo ja voimavara, mistä kannattaa ottaa kaikki irti.