”Lukkarin väkituvassa pöydän ympärillä istuvat veljekset, jämäten aapistoa niinkuin sanelee heille milloin lukkari itse ja milloin hänen pieni kahdeksanvuotias tyttärensä.

Niin he, aapiskirjat avuttuina kourissa, harjoittelivat lukua hartaasti, hikisillä otsilla.” Aleksis Kiven seitsemän veljestä päättivät opetella lukemaan, koska ilman lukutaitoa ei päässyt naimisiin.

Kansakoulumme syntyi 1800-luvun keskivaiheilla, mutta oppivelvollisuus kirjattiin lakiin vasta 1921. On siis ollut tasan sata vuotta oppimisen iloa ja jopa pakkoa. Olisi oikeastaan juhlan paikka!

Oppivelvollisuuden alussa moni vanhempi oli kauhuissaan, kun piti laittaa omat lapset vieraan kasvatukseen peräti kuudeksi vuodeksi. Pari ensimmäistä vuotta käytiin kiertokoulua kylän talojen pirttipöydän äärellä opetusvälineinä rihvelitaulu ja liitu.

Sitten pääsi neljäksi vuodeksi varsinaiseen kansakouluun, jonka kylän miehet rakensivat talkoilla ja jota äidit luutineen kävivät siivoamassa. Ei ollut kouluruokaa, oli omat eväät jos niitäkään.

Puutteista huolimatta koululaiset oppivat lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan sekä höydyllisiä käytännön töitä. Todisteina koulun ja vanhempienkin opeista olivat lukuisat sodanaikaiset kirjeet kuin myös pärjäämien kurjuuden keskellä niin rintamalla kuin kotonakin.

Vielä 50-luvun alussa riisitauti vaivasi monia sodan aikana syntyneitä, joten kouluruokailuun kuului lusikallinen kalanmaksaöljyä. Vellit ja puurot omien leipäpalasten kanssa kelpasivat kyllä, vaikkeivat kummoista einestä olleetkaan.

Kansakoulussa minulla oli yhdistetyllä 3.-4.-luokalla hyvin persoonallinen opettaja. Luokassa oli kaksi pönttöuunia, joiden väliin opettaja kerran laskentotunnilla asetti tuolinsa ja kävi lämmittelemään.

Jos tuli pulma laskuissa, niin piti kysyä istuinkaverilta tai joltakulta joka osasi. Jos kukaan luokassa ei osannut, niin sitten sai häiritä opettajaa.

Paras tunti viikossa oli luokan yhteinen tunti. Silloin sai esittää omia juttuja, leikittiin seuraleikkejä tai opettaja kyseli arvoituksia. Ruokana oli tarjolla keitettyjä perunoita ja ruskeaa kastiketta sekä lihasoppaa, molempia kerran viikossa, muutoin puuroa ja velliä ja omat eväät.

Neljänneltä pyrittiin oppikouluun. Kansakoulu jatkui vielä kuudenteen, minkä jälkeen jalkauduttiin ammattikouluihin tai jatkettiin kaksivuotisessa kansalaiskoulussa eli oppivelvollisuutta kertyi vähintään kahdeksan vuotta.

Oli valinnanvaraa omien voimavarojen käyttöön, mutta usein myös varallisuus ratkaisi, sillä oppikoulu oli maksullinen oppimateriaaleineen ja matkoineen, ruokakin.

Varallisuus nousikin päällimmäiseksi asiaksi, kun poliitikot alkoivat uusia koululaitosta. Suomi päätyi 70-luvulla kaikille yhteiseen ilmaiseen yhdeksänvuotiseen peruskouluun, jonka toivottiin tasavertaistavan kaikki samalle tieto- ja taitotasolle, mutta käytäntö on tuottanutkin kovin kirjavan oppijajoukon.

Parannuksena päädyttiin oppivelvollisuuden lisäämiseen eli peruskoulua esikouluineen käydään tuplasti oppivelvollisuuden alkuun verrattuna, aina aikuisuuteen asti.

Koulu on hyvä asia, mutta toteutuuko oppilaiden hyvinvointi oppivelvollisuuden lisäyksellä? Onko uudistuksissa muistettu leikki ja luovuus, arjen taidot ja yhdessäolo, perinteet ja kulttuuri sekä oppilaan omat voimavarat, elämänpuun juuret? Jospa tarvittaisiinkin uutta ajattelua eikä määrää?

Toivotaan uudelta valtuustolta onnistuneita kouluratkaisuja, kaikille hyvää kesää sekä koululaisille ansaittua lomaa ja vielä niin, että välittävä aikuinen on läsnä tai saatavilla!