Pitäisi tunnustaa eräs asia, mutta jännittää. Tämän tunnustaminen on melkein yhtä pöhlää kuin se, että kertoisi inhoavansa lämpimiä kesäpäiviä, Fazerin suklaata ja järvimaisemia. Mutta olen rohkea, otan riskin ja paljastan: minä en pidä jalkapallosta.
Monen muun lajin suhteen olen innokas penkkiurheilija, mutta jalkapalloa en vain osaa katsoa. Minun silmiini se näyttää siltä, että miehet hölkkäilevät keskellä kenttää odotellen, että joku onnistuisi lujahtamaan pallon kanssa muiden ohi.
Se vain tuntuu kestävän niin tolkuttoman kauan, että alan suunnitella muuta tekemistä. Jos menisin vaikka tyhjentämään tiskikonetta ja tepastelisin takaisin television ääreen sitten, kun selostajan äänentaso alkaa nousta? Ehtisin varmasti nähdä, kuinka pallo pomppaa kaukaa ohi maalin.
Ainakin kahdesti olen nukahtanut sohvalle kesken MM-ottelun katsomisen.
En myöskään ymmärrä sääntöjä. En tiedä, miksi joku välillä heittää pallon kentän reunalta takaisin peliin ja mistä kaikki tietävät, kuka sen saa tehdä.
On pilkkuja ja kulmia ja sitten se kuuluisa paitsio, jota en edes yritä käsittää. Vieläkin nolompaa tämä on siksi, että isoisäni oli kunniamerkillä palkittu erotuomari. Pallo taisi pompata tämän sukupolven yli.
Ennen kuin joku hermostuu, täsmennän: olen ainoastaan sanonut, etten pidä jalkapallosta ja että en tajua sääntöjä. Minulla ei kuitenkaan ole mitään sitä vastaan, että joku muu ajattelee toisin.
Ymmärrän ihmisten innostuksen EM-kisoista ja toivon tietenkin Suomelle hyviä pelejä. Kun Tanska-ottelussa tehtiin maali, kuului jostain lähialueen pubista hurrauksia minun kotiini asti, ja se hymyilytti, vaikka sohvallani katseltiinkin ihan muuta ohjelmaa.
Ei ole minulta pois, että muut innostuvat jostain, mistä minä en piittaa. Tämä toimii toisinkin päin, mutta helposti se unohtuu.
Vaikka kuinka yritän, saatan silti vähän loukkaantua, jos joku sanoo, ettei pidä kissoista, Toyota-merkkisistä autoista tai Samuli Putron lauluäänestä. Vaikka eihän se tarkoita, ettei sama ihminen silti voisi pitää minusta.
Ehkä tässä on myös syy, miksi vierastan politiikkaa. Koko kevään ajan välttelin säännönmukaisesti jokaista vaaliväittelyä tai -haastattelua, koska en jaksa sitä erimielisyyden määrää. Viime viikolla näin kuitenkin pilkahduksen paremmasta.
Eräs kuntavaaliehdokas oli listannut someprofiiliinsa suosituksia muiden puolueiden ehdokkaista, siis ihan kaikista eri puolueista. Listauksen alla käytiin positiivista keskustelua, jossa muun muassa kokoomuslainen ja perussuomalainen nimesivät suosikkidemarinsa.
Tätä haluaisin nähdä lisää. Koska niinhän se on, kuten kulunut fraasikin sanoo: asiat riitelevät, eivät ihmiset.
Urheilussakin ollaan vastakkain vain sen pelin takia, ei siksi, että vastustajajoukkueella on rumanväriset paidat tai väärä äidinkieli. Peli pelataan ja lopuksi voidaan paiskata kättä.
Toivottavasti samaa henkeä on politiikassakin. Onnea ja reilua peliä kaikille juuri valituille valtuutetuille!
