Olen usein tuntenut tyytyväisyyttä, etten ole lapsi enkä nuori, mutta jos olisin, niin elämä varmaan sujuisi niin kuin pitää. Enhän olisi kokenut mitään muuta.

Lasten ja nuorten paha olo on lähivuosina lisääntynyt ja lisääntyy. Joka taholla yritetään korjata tilannetta, mutta näyttää käyvän päinvastoin. Miksi? Siinäpä kysymys, johon pitäisi nopeasti löytää vastaus.

Mietitäänpä nykylapsen elämää, jonka aikuiset ovat ohjelmoineet; päiväkoti ja koulu, vapaa-aika joko harrastuksissa tai hengaillen yksin tai kaverien kanssa. Aikuiset ovat yleensä päivisin tienaamassa rahaa ja ylläpitämässä maan talouskasvua, vapaa-aikana omissa askareissaan ja harrastuksissaan. Kenellä on aikaa neuvoa? Kuka on turvana? EU:n pääpaikalla Brysselissä alle 12-vuotiasta ei saa jättää yksin, ei edes alaikäisen sisaruksen vastuulle. Mutta Suomessa on itsestään selvää, että alakoululainen pärjää puhelimen kanssa yksin kotona. Siltä näyttää, että pärjääkin, mutta lapsen aivot ovat vielä kehitysvaiheessa eivätkä hahmota asioita niin kuin aikuinen. Tuurilla mennään.

Minun lapsuudessa elettiin kansankirkkomme kymmenen käskyn mukaan. Neljäs käsky ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi” oli ehdoton edelletys menestykselle. Mutta jo ensimmäisessä opetyöpaikkassani, joka oli rikostilastollisesti Suomen mustinta aluetta, tuli hankaluuksia käskyn opettamisessa. Pääkaupunkiseudun isät ja äidit saattoivat viihtyä vapautuneen keskikaljan kanssa kotona tai kapakassa ja käyttäytyä niin kuin turhautunut lähiöhumalainen käyttäytyy – huonosti. Kerran kävi jopa niin, että isä hyppäsi kahdeksannen kerroksen parvekkeelta alas, minkä lapset ja naapurinkin lapset näkivät. Kunnioittamisen vaatimus alkoi tuntua kohtuuttomalta.

Samoihin aikoihin alettiin markkinoda itsensätoteuttamista ja feminismiä. Kotiäidit lähtivät ammattitöihinsä. Lapset vietiin vieraan hoitoon, mieluummin päiväkotiin ammattikasvattajien vastuulle. Vanhemmille alkoi tulla menoja, jonne perheen jälkikasvu ei päässyt. Lapsille kyllä järjestettiin perheen yhteisiä tapahtumariehoja, mutta nuorille ei mitään, ei aikuisia seuraksi eikä paikkoja tavata toisiaan paitsi ulkona puistoissa. Sama meininki jatkuu yhä.

Koteihin ilmestyi hienoja leluja, joita ostettiin iloksi ja virikkeiksi lapsille. Tavaraa kertyi, ja lapsen paras ystävä saattoi lopulta olla jokin lelu, koska ihmiskaverit olivat päiväkodissa tai koulussa, kaukana pihapiiristä.

Tasavertaisuuden innoittamat peruskoulun suunnittelijat ja päättäjät unohtivat erilaiset oppijat. Peruskoulu ei ole elämää ja käytännön taitoja vaan yo-kirjoituksia ja tutkintoja varten. Tunneäly ja luovuus jäävät yhä tietoälyn varjoon, vaikka tunteet  ratkaisevat, miten oppii ja elämässä pärjää. Entä jos tunnetaitojen puute onkin ongelmien syy?

Satuin yhtenä päivänä Karhulassa näkemään, kuinka kolme yläkoululaista kaveria seurustelivat keskenään leikkipuistossa. Yksi istui kiipeilytelineellä ikään kuin huvimestarina. Toinen nakkasi kolmannen niskalenkkiin ja piti otteessa pitkään. Rääkätyn naamasta näkyi, ettei ollut kivaa, mutta päästyään irti tämä ei lähtenyt mihinkään. Kaveruudesta piti maksaa kova hinta.

En jaksa uskoa, että yksikään lapsi haluaa epäonnistua elämässään. Alakoululaisella on vielä haaveita, mutta yläkouluiässä saattaa kaikki kääntyä päälaelleen. Siksipä aikuisten pitäisi olla korvat höröllä ja silmät auki, pysyä läsnä ja kysyä, miltä tuntuu.

Haminassa jo kyseltiin apua huumeongelmiin. Hyvä alku, mutta kaikesta muustakin voisi kysyä eikä vain kysyä ja puhua, vaan tehdä jotain nuorten kanssa, satsata pärjäämiseen yksin ja yhteisössä.

Marita Hauhia

Kirjoittaja on kotkalainen kirjailija ja Rock´n blues -talkoolainen, jolla on vankka opetus- ja haminalaistausta.