Kuvitellaan, että lähdemme aikamatkalle lapsuuteesi – johonkin hyvin tavalliseen arkipäivään. Osumme paikalle juuri parahiksi ruoka-aikaan ja kysymme, mitä ruokaa tänään syödään. Mikä olisi todennäköisin vastaus? Mikä siis on jäänyt sinulle mieleen lapsuutesi tyypillisimpänä kotiruokana?

Kysyin tämän kysymyksen hiljattain, kun istuimme iltaa porukassa, jossa ikähaarukka oli parinkympin ja kuudenkymmenen välillä.

Joukon nuorin sanoi hetkeäkään miettimättä ja epäröimättä: makaronilaatikko! Joukon vanhin muisteli, että usein ruokana oli hernekeittoa. Yksi taas oli varma, että pöydässä olisi ainakin keitettyjä perunoita.

Ajatus lapsuuden yleisimmästä kotiruuasta tuli mieleeni hellan äärellä – missäpä muuallakaan. Tai oikeastaan pohdinta alkoi jo ruokakaupassa, sillä siellä silmääni sattui paketillinen marinoituja porsaanlihasuikaleita.

Kun sitten kotona aloin kypsentää suikaleita, muistin elävästi, että tämä oli yksi ensimmäisistä ruuista, joita opettelin lapsena valmistamaan. Suikaleista tehtiin mausteinen kastike, jota syötiin riisin kanssa. Meillä sitä kutsuttiin suikalepaistiksi.

Tuo lapsuuden klassikko oli kadonnut omalta ruokalistaltani lähinnä siksi, että siihen käytetyt, marinoidut lihasuikaleet taisivat hävitä kauppojen hyllyltä. Nyt joku sanoo, että onhan sitä maustamatonta lihaa ja parempaakin se olisi.

Juu, juu, tiedetään, mutta kun kyse on lapsena opitusta reseptistä ja tuttuakin tutummasta kotipöperöstä, ei sitä vaan voi tehdä eri tavalla. Tai voi, mutta ei se sitten tunnu samalta. Joskus tuntuu kovin turvalliselta tehdä asioita samalla tavalla kuin aina ennenkin.

Ruokaan liittyvät muistot ovat hauskoja ja kiinnostavia. Ainakin itselläni on valtavasti ruokaan liittyviä muistoja – niin hyviä kuin pahoja. Ja miten tarkkoja ne ovat!

Saan vieläkin koska vain nenääni sen tuoksun, joka tuli, kun mummo teki ruskeaa kastiketta ja paistoi sipuleita vähän liikaa.

Ja jos näen lounaspaikan listalla jälkiruokana aprikoosikiisselin, alkaa vatsaani vääntää, ja yhtäkkiä olen taas se pieni tyttö, joka itki päiväkodin ruokalassa, kun aprikoosikiisseli maistui suussa ihan oksennukselta.

Mistä tulikin mieleeni se monille tuttu urheiluhetki, kun kävelijä Valentin Kononen työnsi sormet kurkkuunsa kesken 50 kilometrin kävelyn. Muistan nimittäin, että meillä oli silloin ruokana broilerinkoipia ja riisiä – ja olin saanut luvan syödä olohuoneessa, urheilua televisiosta katsellen.

Merkityksellisintä lapsuuden ruokamuistoissa on mielestäni se, mikä niitä kaikkia yhdistää. Yhdessäkään muistossani ei nimittäin ole kyse siitä, että olisi syöty ravintolassa.

Ja jos kotona joskus onkin tehty jotain aivan erityistä gurmeeta, ei siitäkään valitettavasti ole jäänyt erityisiä mielikuvia. Lämpimimmin sitä muistelee ihan tavallista arkea ja ihan tavallista kotiruokaa.