Näytän työeläkekorttia Linnoituksen uimahallin kassalla istuvalle nuorelle naiselle. Saan alennusta puolitoista euroa. Sillä rahalla aion pelata Kenoa, kuten meillä eläkeläisillä on tapana.
”Onko ulkoaltaat auki?” kysyn.
”On”, nainen vastaa.
”Onko siellä sauna?”
”Kai siellä on.”
”Entä vessa?” jatkan.
”Itse asiassa en tiedä”, nainen sanoo. ”En ole ikinä käynyt siellä.”
Tieto vessasta olisi ollut minulle elintärkeä, koska joudun viimeisiään vetelevän eturauhaseni takia käymään pissalla viiden minuutin välein.
Ulkona on kaksi allasta: poreallas ja pieni uima-allas. Sauna löytyy, mutta vessaa en näe missään. Päätän pidätellä ja mennä sisälle toilettiin vasta sitten kun hampaat kelluu suussa.
Porealtaalta avautuu upea näkymä torille. Vielä kun saisi lonkeron kouraan, tuntisin olevani taivaassa. Pakkomielteisenä ihmisenä juon Flamingo Spassa aina yhden kylpylälonkeron. Olympialonkeron vuoden 1952 hengessä nautin Hotelli Presidentin kylpyammeessa. Hotelli valmistui Moskovan olympialaisten vieraita varten vuonna 1980.
Minä synnyin Melbournen olympiavuonna 1956. Ja tyttäremme syntyivät Moskovan ja Los Angelesin olympialaisten aikoihin.
Unohdan eturauhaseni, tai paremminkin eturauhaseni unohtaa minut. Nautin olostani ja päätän tulla tänne uudelleen. Tutkin tarkemmin torille avautuvaa näkymää. Pohjoismaiden ja Baltian maiden liput on valaistu, mutta minusta ne ovat jollain lailla irrallisia muusta ympäristöstä.
Sen sijaan valaisisin Lipputornin näin pimeään vuodenaikaan. Eikä sillä lailla koristeellisesti kuin Raatihuone valaistaan joulun aikaan, vaan rakennuksen perusluonnetta korostaen ja kunnioittaen. Mielestäni valojen pitää olla rakennusta varten, eikä rakennuksen valoja varten.
Nousen porealtaasta ja kävelen määrätietoisesti kohti alakerran pesutilojen vessaa. Ulvahdan nautinnosta. Sitten saunon, pukeudun, kiitän kassalla istuvaa nuorta naista ja katoan Haminan valaistuun iltaan.
