Ilmoittauduin lipaskerääjäksi. Tein sen, koska ajattelen, että juuri nyt se on paras tapa auttaa. Tai oikeastaan sanon tämän vielä ehdottomammin: tällä hetkellä rahalahjoitus isoille, kokeneille auttamisjärjestöille on meille tavallisille tallaajille ainoa oikea tapa auttaa.
Kun sota puhkesi ja ihmisten hätä tuli kurjina kuvina silmiemme eteen, minäkin hetken aikaa ajattelin, että nyt kannattaa kaivaa ylimääräiset villasukat kaapista ja lähettää ne Ukrainan rajalle vietäväksi. Tutun tuttu oli keräämässä avustuskuormaa ja minäkin tungin sinne mukaan muutaman terveyssidepaketin ja pari pipoa. Tuntui sydäntä lämmittävältä ajatella, että siellä nyt joku viluissaan oleva äiti lämmittelisi juuri minun lahjoittamissani asusteissa.
Voihan se ollakin niin, mutta mahdollisesti kävikin ihan toisin. Sain yhtäkkiä päähäni aivan toisenlaisen mielikuvan: entäpä jos jossain onkin röykkiöittäin jätesäkkejä täynnä lajittelematonta, sekalaista, kulunutta tilpehööriä, jota kukaan ei ehdi käydä läpi, saati jakaa kenellekään? Onko oikein ajatella, että sotaa paenneiden pitäisi kiitollisina ottaa vastaan jostain kaukaa Suomesta kuljetetut, käytetyt lapaset – tarvitsevat he niitä tai eivät? Jos, ja toivottavasti kun, sota joskus loppuu, onko yksi sen seurauksista valtava määrä maatumatonta roskaa siellä, missä kaikki muutenkin on jo tuhottu pommein?
On tietysti ymmärrettävää, että kun hätä ja auttamisen halu on suuri, tulee tahto toimia nopeasti. Silloin sitä valitsee sen ensimmäisen vastaan tulevan vaihtoehdon, eikä malta pysähtyä harkitsemaan. Siksi varmaan moni päättikin, että hitsi vie, minähän lähden ihan itse ajamaan sinne ja tarjoan apuani. Tai haen vintiltä säkillisen vanhoja vaatteita ja annan ensimmäiselle, joka pyytää. Hoksaamatta, että sadat ja ehkä tuhannet muutkin ovat keksineet saman, ja mahdollisesti seurauksena on vain entistä pahempi kaaos.
Kun oikein pysähtyy miettimään, tajuaa pian, että esimerkiksi Punainen risti, Unicef ja Kirkon ulkomaanapu ovat tehneet auttamistyötä jo pitkään. Ne tuntevat aivan taatusti sotaa paenneiden avuntarpeen paremmin kuin se naapurin Esko, jolla on pikkubussi ja ylimääräistä aikaa. Jos alueella tarvitaan mieluummin kenttäsairaalaa kuin minun kaapistani löytynyttä, avattua buranapakettia, niin järjestöt pystyvät valitsemaan oikein. Nuo isot toimijat voivat myös hankkia tarvikkeita läheltä kriisialuetta ja tukea paikallista taloutta – sen sijaan, että me tyhjentäisimme lähikauppamme nuudelihyllyn.
En silti haluaisi sanoa kenellekään, että ”väärin autettu”. Tärkeintä tietysti tässä kaikessa on se, että meillä todella on halu auttaa. Toivottavasti se säilyy vielä sittenkin, kun maahamme saapuu sotaa paenneita ihmisiä, ja hekin tarvitsevat tukeamme. Ja voi kunpa se auttamisen halu jatkuisi senkin jälkeen, kun juuri tämä sota on ohi, ja jossain muualla jokin toinen sota yhä jatkuu.
