Lapsena rakastin yökyläilyä mummolassa. Osin tietysti siksi, että ukki osti minulle aina takkalenkkiä ja lauantaipussin, mutta oli toinenkin syy: nukkumaan mennessä mummo piirteli sormella selkääni.

Nukkumaanmenoaikaan minäkin tietysti aina ensin kovasti väitin, että ei väsytä yhtään. Ei sitten ollenkaan. Ihan hyvin voisi vielä vähän valvoa. Mummo totesi, että eihän meidän vielä ole pakko nukkua, mutta mennään silti jo sänkyyn pötköttelemään ja piirrellään vaikka selkään.

Niinpä mummo piirteli sormellaan selkääni kirjaimia. Niistä tuli sanoja ja sanoista lauseita, jotka minun piti sitten tunnistaa ja sanoa ääneen. Piti laittaa silmät kiinni ja olla ihan hiljaa, että pystyi keskittymään. Harvoin pysyin hereillä yhtä lausetta pidempään.

Usein puhutaan haju- tai makumuistoista, mutta minulla muistoja on tallettanut myös tuntoaisti. En koskaan unohda, miltä mummon pehmeät sormet tuntuivat, kun ne hitaasti piirsivät viivoja ja koukeroita selkääni. Kukaan muu ei osaa sitä tehdä samalla tavalla. Palautan tuon kosketuksen mieleeni usein vieläkin, jos minulla on iltaisin vaikea saada unen päästä kiinni. Joskus siitä on jopa apuakin.

Kosketuksessa on muutenkin kummallista voimaa. Esimerkiksi kampaajakäyntien paras hetki on se, kun hiustenpesun yhteydessä kampaaja hieroo päänahkaa. Vaikka siinä istuu huonossa asennossa ja altaan reuna tuntuu aina ikävältä niskaa vasten, meinaan silti nukahtaa.

Joskus kosketus auttaa kestämään ikävämpääkin kipua. Sen minulle todisti vuosia sitten eräs hammaslääkäri, jonka vastaanotolle päädyin päivystyspotilaana yllättävän säryn vuoksi. Vastaanottoaika oli niin lyhyt, ettei puudutuksiin ollut aikaa, joten lääkäri ehdotti, että porataan vain sen verran kuin pystytään ilman kipua. Hän porasi pienen hetken kerrallaan, laskien samalla kolmeen, ja sen jälkeen laski kätensä olkapäälle ja kysyi, haluanko, että vielä jatketaan. Olen aika varma, että ilman tuota empaattista kosketusta olisin pyytänyt lopettamaan poraamisen paljon aikaisemmin.

Kaikista kosketusmuistostani huolimatta en aiemmin ajatellut, että olisin ihminen, joka erityisemmin kaipaa kosketusta. En mielestäni ollut halailijatyyppiä, enkä kuvitellut, että tuosta vain tarttuisin puolituttuja kiinni olkapäästä. Mutta kas vain, kun korona-aika alkoi, löysin itseni yllättävän usein tilanteista, joissa olin jo ojentamassa kättäni toista ihmistä kohti, kunnes tajusin kiskaista käteni takaisin.

Itse asiassa vielä viime viikollakin olin muutamassa tällaisessa tilanteessa, vaikka tätä etäisyyden aikaa onkin jo kaksi vuotta takana. Piti hyvästellä toiseen työpaikkaan siirtyvä työkaveri ilman halausta, ja se tuntui valjulta. Pääsin myös vetämään työhaastatteluja – ensimmäistä kertaa ikinä – mutta en päässytkään testaamaan sitä klassista kädenpuristuksen lujuutta. Ja kun vielä haastateltavien kasvoistakin suuri osa jää maskin taakse, tuntuu siltä kuin pitäisi ratkaista ristikko niin, että suurin osa vihjeistä puuttuu. Kyllä kaikkia aisteja tarvitaan, tuntoakin.

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta ihmettelee tasaisesti ihan koko maailmaa.