Olen kirvesmiesten sukua, vaikkei uskoisi. Osaan koota Ikean hyllyn, mutta en osaa rakentaa terassia, leikkimökkiä, saati taloa. Toisin kuin isäni ja isoisäni.

Koulussa inhosin puukäsitöitä. Sain nikkaroitua sen pakollisen löylykauhan, mutta linnunpönttö oli jo liian vaikea minulle.

Kun muut pojat kokosivat pienoismalleja, yritin minäkin. En saanut ensimmäistäkään valmiiksi.

Kammoksuin jopa legoja ja palapelejä, vaikka näin vanhemmiten olen alkanut rakentaa Beatles-aiheisia palapelejä.

Olen usein miettinyt, miksi minusta ei tullut kirvesmiestä. Miksi katkaisin suvussa kulkeneen jalon perinteen? En ole motorisesti kömpelö, päinvastoin. Olin lapsena lahjakas pesäpalloilija ja nuorena aikuisena pelasin squashia. Molemmat lajit ovat teknisesti vaativia ja niissä tarvitaan hyviä motorisia taitoja.

Ehkä syynä on se, että rakentaminen ei ole koskaan kiinnostanut minua. Kuten eivät muutkaan isieni intohimot, etunenässä metsästys ja kalastus. Kyse ei kuitenkaan ole sukupolvikapinasta, sillä minulla ei ole mitään timpureita, metsästäjiä tai kalastajia vastaan. Minun intohimoni on vaan sattunut olemaan palloilu ja etenkin mailapelit. Ihmisen pitää tehdä sitä, mitä hän rakastaa.

Toinen intohimoni on aina ollut kirjoittaminen. Olen joskus ajatellut, että eräänlaista rakentamistahan kirjoittaminenkin on. Käsillähän tätäkin tehdään. Vaikka en käytä vasaraa, sahaa, poraa tai höylää, niin naputtelen tätä tekstitaloa harjakorkeuteen läppärin näppäimistöllä.

Ja jonkinlainen suunnitelma kynäilyssä pitää olla, kuten terassin rakentamisessakin. Jos vain lätkin sanoja sikin sokin vailla ajatusta, niin tuleehan siitä modernia runoutta, mutta ei sillä enää proosan kanssa ole mitään tekemistä.

Jos kaikesta huolimatta rakentaisin terassin, siinä ei voisi kävellä, mutta ehkä siitä tulisi Haminan katukuvasta puuttuva, kauan kaivattu abstrakti nykytaideteos, jota tultaisiin katsomaan kauempaakin. Muurmanin suku voisi kerrankin olla minusta ylpeä.