Ensimmäinen kyynel tuli, kun poistin seinältä taulun. Tyhjäksi jäänyt seinä oli ensimmäinen näkyvä merkki tyhjenevästä kodista. Jäljelle jäi vain isäpuolen poraama reikä seinässä. Sitten seuraavien viikkojen aikana tyhjenivät kaapit ja hyllyt, verhot ikkunoista ja valaisimet katosta. Sen yhdenkin kattolampun kiinnitys oli aikanaan ollut niin hankalaa, että se vei kolmelta ihmiseltä muutaman tunnin. Irrotus vei huomattavasti vähemmän aikaa.

Olin myynyt kotini, jossa olin asunut viimeiset 11 vuotta. Se on aika, johon mahtuu monta seinään kiinnitettyä taulua ja ikkunoihin ripustettua verhoa. Jokaiseen nurkkaan liittyy lukuisia muistoja: tuossa istuin silloin, kun pieni kissanpentuni ekaa kertaa kiipesi syliini nukkumaan. Tässä oli pöytä, jonka ääressä kirjoitin viimeisen pisteen graduuni. Tuolla tein ensimmäistä kertaa tortilloja eräälle kivalle miehelle, johon olin vähän ihastunut, ja tuossa sitten myöhemmin saman miehen kanssa luin kuntoraporttia talosta, jonka halusimme ostaa.

Muuttaminen on aina rankka operaatio, ihan fyysisestikin, mutta minulle yleensä ennen kaikkea henkisesti. Jostain syystä olen kiintynyt elämäni aikana lähes kaikkiin koteihini niin syvästi, että pois lähteminen on todella tunteikasta hyvästelyä. Ei lohduta yhtään, että saan kaikki tavarani kuitenkin mukaan sinne seuraavaankin paikkaan, tai että kauniit muistot säilyvät. Edes tieto siitä, että kyllä se seuraavakin osoite alkaa pian kodilta tuntua, ei tunnu miltään silloin, kun tietää, että tähän entiseen ei koskaan enää pääse takaisin. Ja että pian sen valtaa joku ihan vieras.

Jotkut kodit ovat jättäneet niin vahvan jäljen, että ne tulevat edelleen uniin. Jos näen unta, jossa olen kotona, olen yleensä aina siinä lapsuuden kodissa, josta muutin pois jo 12-vuotiaana. Unissa olen kyllä jo aikuinen, mutta silti edelleen siellä, talossa, jossa en ole käynyt 25 vuoteen. En muista nähneeni unia mistään myöhemmistä elämäni kodeista, vaikka muuten muistelen niitä useinkin, ja olen onnellinen, että kaikista on valokuvia tallella.

Mitä minä niistä kodeista sitten kaipaan? Sitä en osaa kunnolla selittää. Tuskin nyt sentään seiniä, vaikka tässä viimeisimmässä ne olivatkin kaikki minun itse maalaamiani tai tapetoimiani – väreillä, jotka itse tarkkaan harkitsin. Kaipaanko sitten sitä aikaa, jonka asunnossa vietin? Ehkäpä – olihan siinä paljon onnellisia hetkiä, vaikka myös niitä vähemmän onnellisiakin. Mutta menneitähän ne vuodet joka tapauksessa ovat, ja ihan itse halusin tulevilta vuosilta jotain sellaista, mitä tämä asunto ei voinut tarjota.

Ehkä kyse on tuttuuden tuomasta turvallisuuden tunteesta. Kun tietää, missä kohtaa lattia narahtaa ja millä lämpötilalla makaronilaatikko kannattaa paistaa, on turvallista olla. Muuttaminen on aina hyppy tuntemattomaan ja se jännittää. Joskus tulee kuitenkin aika jättää avaimet pöydälle. Siihen viereen laitoin kuohuviinipullon ja kortin, jossa toivoin, että tämä koti tekee seuraavankin asukkaan vähintään yhtä onnelliseksi kuin minut aikoinaan.

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta ihmettelee tasaisesti ihan koko maailmaa.