Ystävä on täyttänyt kaapin säilykeruualla. Toinen pyysi puolisoaan tuomaan kaupasta trangian. Kolmas oli tehnyt suunnitelmia, miten kesämökki toimisi pakopaikkana – ainakin siellä olisi kaivovettä.

Vanhojen ystävysten mökkiviikonloppu kääntyi iltaan ja pöydän ääressä puhuttiin sotaan varautumisesta. Oli grillailtu, istuttu paljussa, skoolattu kuohuvalla ja muisteltu nuoruusvuosia. Tyypilliseen tapaan oli höpötelty läpi perheiden kuulumiset ja työkuviot. Yhdellä oli talohaave, toisella muuttotouhuja ja kolmannella koiranpentu. Ja sitten alettiin puhua sodasta. Se tuntuu täysin absurdilta.

Tosin sen verran täytyy tarkentaa, että neljän hengen porukastamme vain kolme osallistui keskusteluun. Minä olin kerrankin hiljaa. Oli kaksi syytä, miksi en sanonut mitään. Ensinnäkin minulla ei olisi ollut mitään annettavaa tähän aiheeseen, sillä en ole varautunut minkäänlaiseen kriisiin. Kaapissa ei ole hernekeittopurkkia eikä varastossa juomavesikanisteria. Enkä tiedä, onko meillä paristoja radioon.

En ole halunnut valmistautua pahaan päivään, koska en halua ehdoin tahdoin täyttää mieltäni synkillä ajatuksilla. Tämä oli se toinen syy, miksi en osallistunut keskusteluun – minä yksinkertaisesti puhuisin mieluummin melkein mistä tahansa muusta. Ja kun toinen sanoo miettineensä, mitä kautta olisi järkevintä lähettää lapset Ruotsin sukulaisille, ei ole hyvä hetki tuumailla ääneen, hankkisinko uudelle pihalleni kirsikkapuun vai marjapensaan vai ehkä molemmat.

Tietenkään sodan kauheuksille ei pidä kääntää selkää tai ummistaa silmiä – siis kuvainnollisesti ainakaan – sillä sehän olisi tilanteen hyväksymistä. Konkreettisestikin on ollut vaikeaa olla näkemättä sotaa: se on kaikissa uutislähetyksissä ja lähes kaikissa lehdissä. Halutessaan vaikka koko elämänsä voisi täyttää sodan seurannalla, sillä somessa on kuulemma tilejä, jotka keskittyvät pelkästään raportoimaan tilannetta hetki hetkeltä. Ukrainan presidenttikin päivittää aktiivisesti sometilejään, ja kuka tahansa voi niitä seurata.

Olen kuullut muutamankin eri ihmisen sanoneen, että he ovat suorastaan koukuttuneet Ukrainan sodan seuraamiseen. Aina, kun on aikaa, on pakko katsoa, onko kuulunut mitään uutta. Minun korviini tuo kuulostaa surulliselta ja suorastaan vaaralliselta, mutta en kai voi muuta kuin toivoa, että jokainen itse tietää sietokykynsä rajat.

Itse ajattelen, että yksikään sota ei lopu, vaikka minä olisin kuinka huolissani, peloissani ja suruissani. En usko, että sodasta kärsiviä myöskään auttaisi se, jos minä menettäisin yöuneni ja elämänhaluni.

Ystävien keskustelua kuunnellessa mieleeni tuli sitaatti, jonka on väitetty olevan Martti Lutherilta: ”Vaikka tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, istuttaisin tänään omenapuun”. Lausahduksella on varmasti jokin syvällisempikin merkitys, mutta minä ajattelen, että huomisen huolet eivät pienene, vaikka murehtisin niitä jo tänään. Ehkä siis sittenkin sekä kirsikkapuu että marjapensas?

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta ihmettelee tasaisesti ihan koko maailmaa.