Nuoriso-ongelma poistui Mäntlahdesta vuonna 1976, kun minä muutin Helsinkiin opiskelemaan suomen kieltä ja kotimaista kirjallisuutta.

Opiskelusta ei tullut mitään, mutta siivoojan uralla etenin rakettimaisesti. Siivosin iltaisin toimistoja, ja pian huomasin olevani siivouspartion johtaja. Ajelin Tipparellulla ympäri Espoota kyydissäni pari kollegaa. Lystiä oli ja rahaa tuli.

Niillä rahoilla lähdin reilaamaan.

Istanbulissa yritin päästä Bosporinsalmen yli Aasian puolelle, mutta olinkin päästä hengestäni. Takapuoleen asti ulottuvan tukkani vuoksi minua luultiin huumeveikoksi. Kadunkulmissa kärkkyvät huumekauppiaat tulkitsivat, että vinoilen heille, kun ilmoitin että en käytä aineita. Pesäpalloilijan nopeudesta oli hyötyä, kun juoksin karkuun veitsi ojossa minua jahtaavia kiilusilmiä.

Yhtenä iltana kopittelin hämärällä kujalla kymmenkesäisten pojanviikareiden kanssa pesäpallon kokoisilla hasispalloilla. En ostanut pojiltakaan grammaakaan.

Kun opinnot Helsingin yliopistossa eivät edenneet, pyrin Savonlinnan uudenmuotoiseen lastentarhanopettajakoulutukseen. Savossa elin onnen aikaa. Menimme Päivin kanssa naimisiin, ja Suvi syntyi Savonlinnan keskussairaalassa.

Sain päiväkotialan sukupuolijakautumasta täysin väärän käsityksen, sillä kolmenkymmenenviiden opiskelijan kurssillamme oli peräti yksitoista poikaa.

Muutimme Savonlinnasta Haminaan vuonna 1981. Pian valmistuvaan Saviniemen päiväkotiin etsittiin johtajaa. Sosiaalilautakunnan puheenjohtaja Leevi Ivanoff halusi minut johtajaksi, koska olin ainoa paikkaa hakenut mies.

Vaikka kaupunginjohtaja Seppo Kanerva vastusti ajatusta jyrkästi, minut valittiin Saviniemen päiväkodin johtajan virkaan.

Kaupunginjohtaja kävi usein vieraidensa kanssa katsomassa uutta päiväkotia ja ”merkillistä miestä” tai ”kaupungin uutta tätiä”, kuten hän minut esitteli.

Kanerva poltti vierailujensa yhteydessä savukkeen. Sivistyksen tuoksu leijaili päiväunilla tuhisevien pilttien pieniin sieraimiin.

Ilkka Muurman

Kirjoittaja on paljasjalkainen haminalainen.