Tuhansia ja taas tuhansia lapsia ja nuoria kokoontuu lähes vuoden jokaisena päivänä oman urheiluseuransa harjoituksiin, kilpailuihin ja muihin tapahtumiin. Harrastustoiminta on koulun ohella tärkein kasvavan nuoren sosiaalisen, henkisen ja fyysisen terveyden lähde. Suomessa on vallinnut kautta vuosikymmenien yleisperiaate, jonka mukaan julkinen valta, kunnat ja valtio, luo harrastustoiminnalle edellytykset. Toiminnan järjestämisestä vastaavat pääosin urheiluseurat. Suomalainen urheiluseuraverkosto on ainutlaatuinen ilmiö maailmassa.

Liikuntapalveluja tarjoavat nykyisin myös kaupalliset yritykset. Tästä huolimatta vapaaehtoisuuteen nojaava urheiluseuratoiminta on edelleen voimissaan. Aaltoliike, toiminnan nousut ja laskut, kuuluvat seuratoimintaan.

Urheiluseura ei ole kuitenkaan lyhytaikainen trendi-ilmiö. Vai, mitä sanotte esimerkiksi vuonna 1906 perustetusta Summan Ponnistuksesta, joka elää tälläkin hetkellä ”elämänsä parasta aikaa”? Näitä SuPon kaltaisia esimerkkejä on maassamme ja täällä kaakonkulmallakin useita. Se rooli, joka vuosikymmeniä, tai jopa yli sata vuotta, sitten urheiluseuralle määriteltiin, on edelleen voimassa. Tavoitteena on tarjota paikkakunnan lapsille, nuorille ja aikuisille liikunnan ja urheilun harrastusmahdollisuuksia edellytysten ja tavoitteiden mukaisesti.

Kuulun itse niihin miljooniin suomalaisiin, joille urheiluseurat ovat merkinneet elämässä paljon. Ensimmäiset kosketukset tulivat Summan Ponnistuksessa. Sen jälkeen matkalle on osunut lukuisia seuroja harrastuksen suuntautumisesta, lajivalinnoista sekä asuinpaikkakunnista johtuen. Olen ollut ohjattavana, valmennettavana, osallistunut kilpailuihin sekä toiminut seurojen johto- ja muissa tehtävissä. Tämän hetken tärkein seurayhteyteni on jäsenyys golfin kotiseurassani Espoossa.

On yksi asia, joka yhdistää kaikkia entisiä ja nykyisiä seurojani, joihin olen kuulunut. Se on vapaaehtoisuuden periaatteella seuratyöhön osallistuvien henkilöiden merkitys hyvän seurahengen, turvallisen harrastusympäristön sekä myös tuloksellisen toiminnan syntymiselle. Niitä ihmisiä voi pitää suomalaisen urheiluseuratoiminnan todellisena kivijalkana.

Vapaaehtoiset seuraihmiset eivät kuitenkaan ole itsestään selvä asia. Tämä meiltä urheiluseurapalvelujen käyttäjiltä saattaa joskus unohtua. Urheiluseura ei ole kioski, josta käydään ostamassa mielihalujen mukainen karkkipussi ja muutoin siitä viisveisataan. Osaammeko me antaa oikean arvon niille henkilöille, jotka vetävät viikoittain pesäpallokentän rajat, ovat mitan päässä aina, kun viemme lapset yleisurheiluharjoituksiin, järjestävät naperoillemme peliasut ja pyrkivät myös huolehtimaan seuran talouden vakaudesta? Tätä meidän kannattaa aina silloin tällöin kysyä itseltämme, kun osallistumme seuran tapahtumiin.

Minusta suomalaisen urheiluseuratoiminnan ja miksei muidenkin harrastusten piirissä olevat vapaaehtoiset kanssaihmiset ansaitsisivat oikeastaan vuosittaisen liputuspäivän. Heidän työnsä merkitystä lasten ja nuorten harrastusmahdollisuuksien toteutumiseksi ei voi rahassa mitata, mutta liputuspäivän arvoista se varmasti on.

Kalevi Suortti

Kirjoittaja asuu Espoossa, mutta on kotoisin Vehkalahdelta.