Ystävä seisoo oven takana ämpäri kädessä. Luulin hänen tulevan vain pikavisiitille keskelle remontti- ja muuttokaaostamme, mutta siinä hän nyt seisoo ja väittää tulleensa pesemään meidän pihasaunaamme. Ämpärissä näkyy olevan mäntysuopaa, juuriharja ja kuohuviinipullo. Kun on valmista, voidaan skoolata.
Sen jälkeen, kun ostimme talon, olemme saaneet uskomattoman paljon apua ystäviltä ja sukulaisilta – ja lähes aina täysin pyytämättä. Meillä on käynyt väkeä maalaamassa, rakentamassa kuistin kaiteita ja pesemässä pakastinta. Meille on lainattu autoa, peräkärryä ja kaikenlaisia työkaluja ja -koneita. Olemme saaneet muuttoapua, polttopuita sekä vihannesten ja kukkien taimia.
Laiskanpulskea osa minusta tietysti iloitsee, kun työlistaa keventää joku muu. Pihi puoleni taas innostuu kaikesta ilmaisesta. Mutta sitten on se kolmaskin puoli. Se, joka on kyllä kiitollinen, mutta kokee silti kaikenlaisia kurjempiakin tuntemuksia, kuten nolostumista, pientä ahdistumista, syyllisyyttä ja sellaista ”ei nyt meitä varten tartte” -fiilistä.
Avun vastaanottaminen on nimittäin yllättävän vaikeaa. Ensin pitää moneen kertaan kursailla ja toppuutella, ettei nyt vain jäisi epäselväksi, että me ei sitten tätä pyydetty ja oikeasti ei siis tosiaankaan tarvitsisi, hei. Ja olihan se varmasti niin, että auttajat todella ovat paikalla omasta vapaasta tahdostaan ja täysin hyvää hyvyyttään? Kun nämä on selvitetty, täytyy alkaa miettiä, miten ihmeessä tämä hyvitetään.
Sillä vaikka joku tulisikin ovelle pesuaineet käsissä ihan pyytämättä, tuntuu silti järkyttävän väärältä ottaa apu vastaan tarjoamatta mitään tilalle. Saunanpesijöille tilattiin pizzat, kaiteiden rakentaja käytettiin lounaalla. Laina-autot palautettiin luonnollisesti täydellä tankilla. Kahveja keiteltiin harva se päivä ja pöytään katettiin kaikkea, mitä kaapeista sattui löytymään. Mielessäni suunnittelen jo grillijuhlaa, jossa kokoaisin runsaan herkkupöydän äärelle kaikki meitä auttaneet ja kohottaisin heille maljan.
Vastalahjalla saisi myös hyviteltyä sitä syyllisyyttä, joka tulee, kun on joutunut ottamaan apua vastaan. Luulen nimittäin, että osa tästä tukalasta tunteesta johtuu siitä ajatuksesta, että kaikesta pitäisi selvitä itse ja omin voimin. Että siinä on jotain vähän kiusallista, kun ei itse ole saanut istutetuksi tomaatintaimia vaan joutuu ottamaan niitä vastaan työkaverilta. Mutta milloin tämä näin kääntyi?
Pyydän usein puolisoa kertomaan minulle lapsuutensa kesistä, jolloin he lähtivät koko perheen voimin mummulaan heinätöihin. Siellä oli sukua enemmänkin nostelemassa heiniä seipäille, eikä puolisoni muista, että koskaan olisi mitenkään kyseenalaistettu sitä, että pitkänkin matkan päästä matkataan avuksi. Ainahan niin oli tehty. Palkaksi sai kahvit pellon reunaan – ja tietysti maittavaa kotiruokaa.
Ehkä ripaus vanhaa yhteisöllisyyttä on sittenkin vielä olemassa, eikä sitä pidä liikaa jäädä märehtimään. Otetaan hymyillen vastaan ja laitetaan kahvi tippumaan.
