Pieni vaalea pellavapää hymyilee ryhmäkuvan eturivissä. Hyvänen aika, sehän olen minä! Kuva on esillä tilaisuudessa, johon on kokoontunut joukko seurakunnan entisiä lastenohjaajia. Valokuvaan on kirjoitettu vuosiluvut 1989-90. Kyllä, vastaan kysyjille, olen minä silloinkin jo asunut täällä. Asun edelleen samassa kaupungissa, jossa olen syntynytkin.

Nuorena vannoin, että lähden maailmalle. Tai ei nyt maailmalle, mutta ainakin johonkin suurempaan kaupunkiin. Missään tapauksessa en jäisi lapsuuden maisemiini Kotkaan. Semmoiseen pieneen paikkaan, jossa ei ollut edes mitään kivoja vaatekauppoja tai trendikkäitä kahviloita! ”Elämään tarvitaan siivet ja juuret” luki teini-Heidin huoneessa olevassa kyltissä. Ennen kaikkea ne siivet, ajattelin.

Lukion jälkeen lähdin opiskelemaan Jyväskylään ja pakkasin muuttokuorman varmana siitä, että kymenlaaksolaisuus olisi nyt taakse jäänyttä. Yritin jopa opetella sanomaan ”mää ja sää”, kuten jyväskyläläisillä oli tapana. Rajan vedin tosin siihen, etten ikinä puhunut ”linkistä” vaan bussista.

Ensimmäisenä kesänä löysin itseni kuitenkin kesätöistä kotikulmilta. Sillä vaikka yliopistokaupungeissa on niitä kauppoja ja kuppiloita, on siellä myös valtava joukko muita opiskelijoita, jotka kaikki haluavat kesäksi töitä. Eikä sitäkään voi kieltää, etteikö äidin tekemä ruoka ja mitättömät asumiskulut olisi houkutelleet.

Tämä nyt on väliaikaista, ajattelin, ja päätin, että seuraavana kesänä haen jo muualle. En hakenut. Itse asiassa mitä enemmän olin poissa, sitä enemmän opin arvostamaan kotiseutuani.

Jyväskylässä ei esimerkiksi juuri koskaan nähnyt vettä. On siellä järvi, mutta näin sitä lähinnä junan ikkunasta pois lähtiessä. Kerran huomasin kyltin, joka ohjasi satamaan, ja innoissani lähdin katsomaan. Siellä oli vain yksi pikkuinen ravintolapaatti! Nauraen mietin, että näille pitäisi jonkun näyttää, millaisia satamat oikeasti ovat.

Enkä tietysti koskaan oppinut sitä murrettakaan. Parhaat opiskeluystäväni olivat kotoisin Pohjanmaalta, Hämeestä ja Pohjois-Karjalasta, joten sujuvasti palpatimme ihan omilla nuoteillamme.

Parasta lapsuudenmaisemissa oli tuttuuden ja turvallisuuden tunne. Tiesin, mistä saa hyvää pizzaa ja millä kampaajalla kannattaa käydä. Kun joku sanoo, että ”se on siinä, missä ennen oli posti”, tiedän, mistä puhutaan.

Välillä se silti yhä iskee: ajatus siitä, että onko sittenkin vähän epäonnistunut, kun ei päätynytkään nousujohteiselle urapolulle suuriin kaupunkeihin. Jos nyt olisi luokkakokous, niin kehtaisinko sanoa, että joo, tännehän minä jäin?

Sitten on hetkiä, jolloin nuo ajatukset tuntuvat ihan naurettavilta. Niin kuin silloin, kun löytää itsensä seurakunnan arkistokuvista ja huomaa, että kuvassa oleva kerhotäti on itse asiassa nyt paikalla. Kuva kädessä menin esittäytymään ja näyttämään, että minä olen muuten tuo tuossa. Eihän me tietenkään toisiamme muistettu, mutta kohtaaminen oli sykähdyttävän lämmin. Ja ennen kaikkea se muistutti taas, että juuret saattavat sittenkin olla siipiä tärkeämmät.

Heidi Nevalainen

Kirjoittaja asuu Kotkassa, mutta ihmettelee tasaisesti ihan koko maailmaa.