Uniapneamaskissani näytän ihan Hannibal Lecteriltä. Kyynärtaipeeni ovat kuin narkomaanilla, koska minulta joudutaan poistamaan verta raudan imeytymishäiriön takia monta kertaa vuodessa elämäni loppuun asti.

Kukaan ei kai haluaisi näyttää suonensisäisiä huumeita käyttävältä ihmissyöjältä, mutta minun on elettävä sairauksieni kanssa. Jos en käytä uniapneamaskia, en saa nukuttua. Jos en käy venesektioissa, kuolen.

Toisaalta kukaan ei uskalla enää ryppyillä minulle. Narkkari tappaa rahan ja kannibaali lihan takia.

Lukuisten sairauksieni vuoksi Kymsote muistaa minua kirjeillä lähes viikoittain. Pelkkiä laskujahan kuorien sisällä on, mutta on hienoa saada postia edes joltain. Ihmisellä on hyvä olla yksi tosiystävä, joka ei jätä hädän tai sairauksien keskellä. Itse asiassa taidan olla vähän rakastunut Kymsoteen.

Kymenlaakson keskussairaalan keuhkosairauksien ja sisätautien poliklinikoiden lääkäreistä ja sairaanhoitajista on tullut minulle elintärkeitä ihmisiä, joita ilman en enää kirjoittaisi tätäkään.

Kohta Kymsotelta kolahtaa postilaatikkooni taas uusi kirje. Avaan sen vapisevin sormin. Nuuhkaisen, onko kirjeen sisällä sairaalan hajua. Petyn, jos ei ole.

Sitten katson, mistä minua tällä kertaa laskutetaan. Hampaanpoisto, verikoe, laiteopastus, venesektio, röntgen, hengitystesti, poliklinikkakäynti, päivystysmaksu… En pysy enää oikein perässä, mitä rakastettuni on tehnyt minulle ja milloin.

Mutta sen tiedän, että keskussairaalan keuhkosairauksien poliklinikalla seurataan öistä hengittämistäni ja tarkkaillaan uniani. Uniapnealaitteesta on nimittäin etäyhteys sairaalaan.

Hoitaja Holopainen katsoo valvomon monitorista untani, jossa kirmaan nakurannalla Pamela Andersonin perässä. Aamulla herään senioriseisokkiin.