Muutimme Tallinmäeltä Mullinkoskelle kahdeksan vuotta sitten. Kolmenkymmenen vuoden aikana oli nurkkiin ja varastoon kertynyt paljon tarpeetonta tavaraa, jonka vein pienjäteasemalle. Olen kuitenkin varma, että mustaa singlelevykansiota en heittänyt pois. En vain löydä sitä mistään.
Joskus nuorena ajattelin, että kaikesta muusta voin luopua, mutta en tästä mustasta levykansiosta. Kansion helmi on Manun Musiikista vuonna 1964 ostamani Beatlesien sinkku Can't Buy Me Love. Rytisalmen Manun musiikkiliike sijaitsi Fredrikinkadulla. Soittimia pääsi testaamaan vaikka kesken päiväkävelyn. Nykyään lähin fyysinen soitinkauppa taitaa olla Kouvolassa.
Etsin mustaa singlekansiota aina silloin tällöin, kuin kadonnutta nuoruutta. Tuhannen LP-levyn kokoelma on muuton jäljiltä pahvilaatikoissa odottamassa vinyylilevysoittimen hankintaa. Mutta singlekansio pysyy piilossa.
Toinenkin minulle tärkeä esine on kateissa. Pelasin Erja Toivosen kanssa squashia Helsingissä vuonna 1988, vain kaksi vuotta Henrin kohtalokkaan ulosajan jälkeen. Olimme Päivin kanssa vieraina Me Naisten Tähtihetkessä, jossa lehti kohteli meitä kuin kuninkaallisia kahden päivän ajan. Itse juttu oli muistaakseni kolmen aukeaman mittainen.
Olin toivonut squashmatsia Arto Bryggaren vaimon kanssa, mutta hän ei suostunut. Erja suostui ja kirjoitti ottelun jälkeen nimensä squashpalloon, jota säilytin Tallinmäellä kunniapaikalla Tapio Wirkkalan kulhon ja Alvar Aallon maljakon välissä. Kulho ja maljakko ovat tallessa, mutta Erjan signeeraama squashpallo on kateissa.
Miten voin kadottaa kaksi minulle niin tärkeää esinettä? Voiko olla niin, että olen vuosien varrella kadottanut myös jotain tärkeää itsestäni? Vaikkapa sydämeni.
