Muutama viikko sitten olin tilanteessa, jossa minun piti valokuvata monia ihmisiä lähikuvaan. Kuvattavat tulivat kameran eteen yksitellen, vaalean taustan eteen seisomaan ja käänsivät kasvonsa kohti kameraa. Vähän kuin passikuva, mutta tässä sai hymyillä vapaammin ja olla muutenkin rennommin.

Tilanne on silti useimmille epämukava – harvassa ovat ne ihmiset, joiden mielestä on luontevaa ja mukavaa mennä seisomaan kameran eteen. Omassa mielessä on se peilikuva itsestä, mitä kotoa lähtiessä katsoi ja mikä näytti omaan silmään tutulta. Valokuviin sitä samaa naamaa ei koskaan saa ja siksi lopputulos tuntuu vieraalta.

Moni reagoi tukalaan kuvaushetkeen höpöttämällä ja vitsailemalla omasta ulkonäöstään:

”Voitko rajata kuvan niin, ettei tämä mahamakkara jää näkyviin? Katsotko, ettei tule kaksoisleukaa? Voi ei, hiukseni ovat tänään ihan liian pörröiset.

Voitko kuvata sivusta, koska minulla on huuliherpes? Toinen silmäluomeni roikkuu, kuvataan toisesta suunnasta. Minulla on toispuoleinen hymy, saanko kääntää pään poispäin?

Minusta et sitten saa naurukuvaa, koska minulla on rumat hampaat.

Eihän tästä tule sellaista, jossa näytän haamulta? Voi ei, voidaanko ottaa vielä – ei minua tunnista tuosta ilmeestä.

Miksi laitoin käteni noin! Apua, enkö näytäkin ihan siltä, että olen raskaana?”

Tiedän tasan tarkkaan, miltä heistä tuntuu. Kun minusta otetaan kuvia, mietin aina, näkyykö muhkurainen maha, runsas leuka ja pulleat käsivarret. Otanko sen ilmeen, missä näytän paheksuvalta ja ylpeältä vai sen, missä nauran niin, että ikenet näkyvät rumasti? Mitä tahansa teenkin, lopputulos on aina se, että kuvissa näytän enemmän äidiltäni kuin itseltäni, ja se kiukuttaa, vaikka äitini onkin kaunis ja rakas.

Mutta kun kuuntelin kuvattavien kommentteja omasta itsestään, tulin hirveän surulliseksi. Miksi me ajattelemme, että kaunista on litteät vatsat, symmetriset kasvot ja sileät hiukset? Miksi me ajattelemme, että kuvissa meidän pitäisi näyttää joltain muulta kuin mitä oikeasti olemme? Kuka kumma on saanut oikeuden määritellä, mikä on kaunista ja mikä ei? Ja miksi me emme millään tunnu oppivan katsomaan omaa itseämme lempeästi ja hyväksyvästi?

Ehkä tilanteesta tekee kiusallisen sekin, että vieras ihminen tulee lähelle ja katsoo linssin läpi todella tarkkaan. Ajatellaan, että nyt tuo näkee kaikki ne rypyt ja näppylät, joita yritän piilottaa.

Mutta ei kameran takana ajatella niin. Minä ainakin mietin vain, miten saisin kuvan niin, ettei valo heijastu silmälaseista tai pitäisikö minun nousta vähän ylemmäs, kun henkilö on noin pitkä. Pohdin, mitä pitäisi sanoa, että hän rentoutuisi ja saisin näkyviin sen iloisen hymyn, joka hänellä oli ennen kuin otin kameran esiin. Kuva on onnistunut mielestäni silloin, kun henkilö näyttää siinä omalta itseltään ja jonkinlainen ilo tai ystävällisyys tuikkii silmistä. Silloin jokainen on minun silmissäni kaunis.