Viime viikot eivät ole olleet helppoja. Remontin vuoksi kotona on epämukavat olosuhteet: ainoa käytössä oleva wc on piharakennuksessa, missä lämpöä tuo vain pieni, hissuksiin pöhisevä sähköpatteri. Kaatosateella toivoo, ettei tulisi vessahätä, ja tietysti juuri silloin tulee. Syksyn kylmien tuulien puhaltaessa pitää kietoutua lämpimään aamutakkiin, jos yöllä alkaa pissattaa.

Sisälle taloon ei juuri nyt tule edes lämmintä vettä. Tiskivuoroja ei tarvitse jaella. Kaikkien ohjeiden vastaisesti on pesty paistinpannujakin tiskikoneessa. Yhtenä päivänä halusin pestä ikkunoita – lämmitin pesuvettä vedenkeittimessä ja mietin, oliko tähänkin pakko ryhtyä juuri tänään. Ihmismieli on joskus kummallinen.

Joka toinen ilta menen äidin luo yökylään, koska siellä pääsee suihkuun. Pakkailen mukaan hammasharjaa ja aamupalaleipiä, ja melkein aina unohdan jotain. Kahvit on kotona, mutta kahvimaidot äidillä. Minä olen täällä, mutta tyynyni ei. Ja yllättäen tämä onkin remontin vaikein osuus – siis ei se, että tyyny unohtuu, vaan se, ettei juuri nyt mihinkään pääse kotiutumaan.

Olen aina ollut koti-ihmisiä. Arjessa parasta on se, kun saa käpertyä kodin suojiin ja tietää, että tänään ei tarvitse enää mennä mihinkään. En ole niitä, jotka itkevät lomamatkojen loppuessa, vaan niitä, jotka huokaisevat onnellisina, kun pääsevät kotiin. Nyt kotini on ottanut haltuun remonttimies, jonka työhousut ja radio löytyvät päivän päätteeksi pesukoneemme päältä. Ja minä pakkaan taas vaihtovaatteita reppuun.

Samaan aikaan tosin hävettää. Saako tällaisesta edes valittaa? Olemme onnistuneet järjestämään asiat niin, että on varaa teettää kylpyhuoneremontti. Äidin koti lähellä, ja sinne olen aina tervetullut. Ja meillä on koti, ihan oma koti, vaikka siellä kaaos onkin. On seinät, katto ja lämpiävät patterit. On ovi, jonka voi avata ja sulkea. Paikka, johon voi jättää kaiken omistamansa tavaran tietäen, että ne ovat siellä tallessa ja turvassa. Ei koti ole mikään itsestäänselvyys.

Viime aikoina olen usein törmännyt keskusteluun eräästä kodittomasta henkilöstä. Moni on nähnyt hänet kaupungin kaduilla, moni on huolissaan ja moni on yrittänyt auttaakin. Syystä tai toisesta hän kuitenkin kaikesta huolimatta päätyy aina vain ulkosalle. Hänellä ei kait ole taskussa kotiavainta. Ei mitään paikkaa, jota voi sanoa omakseen. Hän ei suinkaan ole ainoa vastaavassa tilanteessa, mutta jokin hänessä on kiinnittänyt ihmisten huomion. Ja aina, kun hänestä puhutaan, minua alkaa kaduttaa, että juuri äsken valitin ovenkarmiin roiskuneesta saumauslaastista.

Elämä vain ei toimi niin, että pystyisin murehtimaan muiden murheita. Minulla on nyt nämä stressin aiheet, ja ne kuormittavat, vaikka kuinka pitäisin itseäni onnekkaana. Mutta jos jotain olen oppinut, niin sen, että oma koti todella on maailman paras paikka. Niin ja sen, että matkakassissa tärkeintä on hammasharja ja puhtaat alushousut – kaikki muu on lopulta ylimääräistä plussaa.