Vuosikymmeniä sitten Tervasaaren ja Pikku Vuohisaaren välinen salmi oli kesäisinä torstai-iltoina täynnä edestakaisin sahaavia purjeveneitä. Haminan Pursiseuran viklat hakivat hyvää lähtöasemaa viikkokilpailun starttipaukun lähestyessä. Enimmillään laivueeseen kuului peräti 17 venettä. Laivue oli maamme suurimpia.

Kaikki alkoi siitä, kun joukko Kotkan Pursiseuran jäseniä oli saanut keväällä 1962 isoisäni, Einari-papan, innostumaan viklaveneiden rakennussarjojen ja myös valmiiden veneiden rakentamisesta. Einari-pappa oli tuolloin 73-vuotias, siis samanikäinen, mitä minä nyt, ja ehtinyt olla eläkkeellä jo hyvän tovin.

Vikla-buumi levisi nopeasti myös Haminan Pursiseuraan kauppias Juhani Pitkäsen johdolla. Eikä aikaakaan, kun veneitä oli Haminassakin pitkälti toistakymmentä. Einari-pappa teki muuten yhteensä lähemmäs 50 puuviklaa – toiseksi eniten koko maassa.

Minä sain seurata vikla-veneiden valmistusta hyvin läheltä. Samalla tutustuin kymmeniin nuoriin purjehtijoihin, joista myöhemmin tuli kilpakumppaneitani ja vuosikymmenien aikaisia ystäviä.

Innostus kotkalaisten ja haminalaisten viklapurjehtijoiden piirissä oli valtavaa ja se tarttui myös minuun. Vasama-luokan purjejollalla harjoiteltuani sain alleni isäni tekemän viklan vuonna 1965. Purjehduksesta tuli minulle ja myöhemmin myös perheelleni tärkeä kesäinen harrastus.

Rakkaus purjeveneisiin ja mereen ei ole hävinnyt, vaikka moneen vuoteen en ole enää omistanut omaa venettä. Aina joskus olen päässyt purjehtijaystävieni veneisiin matruusiksi lämmittelemään vanhoja muistoja. Heti on pitänyt ryhtyä säätämään takilaa tai purjeiden skuuttausta, jotta vene kulkisi muka nopeammin – on vene sitten pieni H-vene tai iso Swan. Siitä en entisenä jollapurjehtijana ole päässyt irti.

Viklaporukkamme oli tiivis. Vietimme käytännössä kaiken ajan koulusta ja kesätöistä päästyämme veneiden äärellä trimmaten ja harjoitellen. Kiersimme porukalla regatat Kotkassa, Helsingissä, Hangossa, Saimaalla, joskus Turussakin. Aluksi rahtasimme veneet kisoihin kuorma-autojen lavalla taikka laivueemme tukialus Ilmin kannella.

Dramatiikkaakaan ei reissuilta puuttunut, kun eräänä kesänä Ilmin kone piiputti Orrengrundin selällä keskellä yötä matkalla Itä-Suomen Regattaan. Sittemmin tukialukseksi tuli p/v Haapasaari. Kun ikää tuli riittävästi, kisamatkat tehtiin autolla ja trailerilla.

Tavoitteet muuttuivat sitä mukaa, kun taidot ja ruokahalu kasvoivat. Aluksi iloittiin, jos oli kyennyt voittamaan kotkalaisen Seppo Raatikaisen, joka oli kansallista kärkikaartia. Vähän myöhemmin katseet kohdistuivat jo SM- ja jopa PM-kisoihin. Voisin luetella monta hyvää purjehtijakaveria niiltä ajoilta. Koska moni listalle oikeutettu saattaisi jäädä luettelosta pois, totean vain, että alkuperäisistä HPS:n viklapurjehtijoista korkeimmalle taisi yltää Matti Reposen ja Timo Soisalon venekunta. Varsinaisen pommin järjestivät 1970-luvun alkuvuosina kuitenkin Kimmo Suortti ja Juha Hyttinen, jotka voittivat juniorien maailmanmestaruuden. Kyse oli ensimmäisestä suomalaisesta purjehduksen arvokisakullasta kautta aikojen.

Kuten aina, kaikki loppuu aikanaan. Einari-papan tekemät puuviklat korvautuivat lasikuituisilla. HPS:n viklaporukka levisi opiskelemaan ja työelämään, kuka minnekin. Niitä vuosia ei saa takaisin, mutta hyvät muistot elävät edelleen vahvana.

Kalevi Suortti

Kirjoittaja asuu Espoossa, mutta on kotoisin Vehkalahdelta.