Kuljetin yhtä lapsenlastani KTP:n koripalloharjoituksiin Kotkaan neljä kertaa viikossa vuosien ajan. Ja siihen vielä pelit päälle. Vierailin paikoissa, joissa en koskaan ollut käynyt ja joissa en koskaan enää kävisi. Mitä niitä oli. Orimattila, Utti, Malmi, Martinlaakso.
Toista lapsenlastani olen kuljettanut HaPK:n harjoituksiin samoin usean vuoden ajan. Harjoitustahti ei ole ollut Haminassa niin tappavan tiivis kuin Kotkassa, mutta pelit mukaan lukien olen tarttunut rattiin pari kolme kertaa viikossa.
Syy innokkuuteen seurata jälkikasvun palloilu-uria löytyy omasta puoliväliin jääneestä pesäpalloilijan taipaleestani. Toivon, että se mikä jäi minulta kesken, jatkuisi seuraavien sukupolvien elämässä. Ihminen on itsekäs, ja motiivi löytyy aina omasta navasta.
Kaikki kaatui yhteen Mallorcan-matkaan vuonna 1968. Kun palasin matkan jälkeen Vallikentälle, Parikan Peelan tilalle valmentajaksi oli tullut Pullisen Make. Ykköspesällä minun paikallani seisoi Turpon Ari.
Peela oli ollut innostava valmentaja. Sitä varmaan Makekin oli, mutta se ei näkynyt hänen suhtautumisessaan minuun.
Jatkoin toki vielä pelaamista ja sain peliaikaakin vuorottelemalla Arin kanssa ykköspesällä. Mutta jokin iso lohkare itseluottamuksestani oli murentunut Välimeren aaltoihin. Seuraavana kesänä en palannut enää pelikentille.
Paluun pelaajana tein vasta nuorena aikuisena. Veri veti tekemään sitä mitä osasin parhaiten. Ja jota rakastin.
Änkesin väkisin mukaan Louhijoen Rainen vetämiin Ruutiukkoihin eli HP:n nelosjoukkueeseen, joka pelasi piiri- tai aluesarjaa. En tarkalleen muista. Sitten tuli kuvioihin mukaan vielä puulaakipelit kosteine jälkipeleineen.
Tavoitteeni oli silloin 60-luvulla aivan joku muu kuin kännääminen toisten lapsitähtien ja sammuneiden tähtien seurassa ovensa sulkeneen squash-hallin saunassa.
Lapsenlapsilleni en ole kertonut motiiveistani toimia heidän kuljettajanaan ja henkisenä ja aineellisena tukenaan. Enkä tule kertomaan.
