Sinä päivänä mummon sydän luultavasti jätti pari lyöntiä välistä. Kauniit ja rohkeat tuli telkkarista, vaari istui nojatuolissaan muka lehteä lukemassa ja minut oli hiljennetty sohvan nurkkaan. Nyt hys, mummo katsoo ohjelmaa. Ja sitten, yhtäkkiä, jotakin hurjaa tapahtui: tekstitykset lakkasivat näkymästä.

Ei mummo osannut englantia tai muitakaan kieliä. Lähimpänä vieraskielisyyttä hän oli ollut lapsena, kun vietti kesiä sukulaisten luona Iitissä. Siellä tarttui suuhun sellaista puhetta, jota ei eteläisessä Kymenlaaksossa yleensä kuultu. ”Mennäh Iittih” sisarukset pilkkasivat kotiin palannutta mummoani. Mutta että englantia! Eihän mummo ymmärtänyt mitään, mitä televisiossa tapahtui.

Olin silloin alakouluikäinen, joka oli imenyt itseensä englantia paitsi koulusta myös telkkarista. En minä kaikkia sanoja ymmärtänyt, mutta tiesin suunnilleen, mitä Taylor sanoi Ridgelle. Varovaisesti sitten sanoin mummolle, että nyt se sanoi näin ja äsken noin. Mummo katsoi minua vähän epäillen, että näinköhän tuo lapsi laskee lööperiä. Mutta ohjelma jatkui, tekstitys puuttui yhä vain ja lopulta mummo jo tuskastuneena kysyy: ”No, mitä se nyt sanoi?” Kylläpä minuun oltiin silloin tyytyväisiä!

Tämä muisto hykerryttää. Ajankuvana se on mahtava: kuinka monessa olohuoneessa onkaan tuolloin istuttu television ääressä. Jokaisella on se joku sukulainen, joka ei vastannut puhelimeen silloin, kun televisiosta tuli Kauniit ja Rohkeat. Nyt se tuntuu kummalliselta. Ainahan voi painaa pausea tai katsoa ohjelman myöhemmin suoratoistopalvelusta. Ja uusintakin tulee varmaan ainakin neljästi pelkästään tällä viikolla.

Naurattaa myös se ihmettely siitä, että juuri tähän kellonaikaan ei mummolasta vastattu. Eihän silloin ollut kännyköitä, joten ilmeisesti oletettiin, että iltaisin ihmiset ovat aina kotona. Nykyään meillä on puhelimet aina käden ulottuvilla, mutta silti puheluihin ei useinkaan vastata. Kun ei ehdi.

Minulle tämä on yksi niistä lukuisista lapsuusmuistoista, joihin liittyy televisio. Telkkaria katsottiin niin kotona, mummoloissa kuin kavereidenkin kanssa. Nyt sitä ei saa tunnustaa. Hyvä ihminen on sellainen, joka ulkoilee ja harrastaa niin paljon, ettei ehdi tv:tä avata. Paras ihminen on sellainen, jolla ei edes ole telkkua.

Minä olin niitä lapsia, joiden arkipäiviä rytmitti Pikku Kakkonen ja Onnenpyörä. Viikonpäivät erotti toisistaan sen perusteella, mitä tulee telkkarista. Poliisi-tv:n ja Rooman sheriffin sai katsoa, mutta kun Silkkiä ja luoteja alkoi, äiti komensi nukkumaan. Ukin kanssa katsottiin Lemmenlaivaa, mutta kerran tulikin uusintajakso. Mummo möläytti vahingossa loppuratkaisun, ja silloin ukki hermostui. Mutta lopuksi me kuitenkin kaikki naurettiin.

Edelleen arkipäivieni suosikkihetki on se, kun illalla istutaan puolison kanssa sohvalle ja avataan televisio. Nahistellaan siitä, voiko mainoskatkojen aikana surffata muilla kanavilla, ja onko pakko aina katsoa remppaohjelmia. Siinä on turvallinen, kotoisa ja hyvä olla.