Suomi on parlamentaarinen demokratia. Hallituksen ja sen ministereiden tulee nauttia eduskunnan luottamusta. Suomi on myös monipuoluemaa. Millään puolueella ei ole ollut koko Suomen itsenäisen historian aikana yksin enemmistöä eduskunnassa. Enemmistöhallitus syntyy, kun useampi puolue on päässyt sopimukseen hallitusohjelmasta ja saanut itselleen sekä ohjelmalleen eduskunnan enemmistön tuen.
Yksi monipuoluehallituksen toimivuuden keskeisistä edellytyksistä on hallituksen sisäinen luottamus. Siitä, mistä hallitusohjelmassa on sovittu, on pidettävä kiinni. Silloin, kun näin toimitaan, enemmistöhallitus ei tarvitse laki- ja budjettiesitystensä läpiviemiseksi opposition tukea.
Sanna Marinin johtaman enemmistöhallituksen sisäinen luottamus näyttää pahasti rapautuneen. Eteen on tullut toistuvasti asioita, joissa jonkun hallituspuolueen kansanedustajat ovat äänestäneet hallituksen esityksiä, siis omia esityksiään, vastaan. Pääministerin ja muiden hallituskumppaneiden sormi on useimmiten osoittanut keskustapuolueen suuntaan. Viimeisin esimerkki tästä on, kun perustuslakivaliokunta käsitteli lakia saamelaiskäräjistä. Keskusta lipesi hallitusrintamasta, minkä takia vuosia vireillä ollut asia siirtyy vaalien yli seuraavan eduskunnan käsiteltäväksi. Mikäli hallituspuolueet olisivat olleet asiasta yksimielisiä, laki olisi saatu voimaan vielä ennen vaaleja.
En ota kantaa siihen, oliko lakiesitys hyvä vai huono. Sen sijaan jäin kovasti ihmettelemään pääministerin ja monen muunkin ministerin antamia lausuntoja, kun he totesivat, että lakiesityksen kaatoivat keskusta, kokoomus ja perustuslailliset - siis pääasiassa muka oppositiopuolueet.
Ei. Ei laki saamelaiskäräjistä kaatunut opposition toiminnan takia, vaan siksi, että hallituspuolueet olivat siitä jo alun perin keskenään erimielisiä. Sen lisäksi lakiesitys annettiin eduskunnalle aivan liian myöhään, jotta lakiesitykseen liittyneet erimielisyyksistä oltaisiin ehditty sopia. Näin totesi mm. perustuslakivaliokunnan sosialidemokraattinen puheenjohtaja.
Vähän saman suuntaista sumutusta on sekin, kun hallituspuolueet ovat toistuvasti korostaneet, että myös oppositio on vastuussa valtionvelan kasvattamisesta. Oppositio on kuulemma äänestänyt velanoton puolesta. Kyllä onkin, mutta vain silloin, kun on ollut kyse koronaan liittyvien yllättävien menojen kattamisesta taikka Venäjän hyökkäyksen seurauksena päätetyistä turvallisuus- ja puolustusmenojen lisäyksestä. Näistä asioista on, onneksi, vallinnut laaja poliittinen yksimielisyys.
Iso osa hallituksen ottamasta uudesta velasta on käytetty kuitenkin aivan muihin tarkoituksiin ja tätä menojen kasvattamista oppositiossa on vastustustettu. Oppositio on korostanut, että hallituksen on etsittävä menojen lisäyksiä vastaavia säästöjä ja toteutettava kustannuskehitystä hillitseviä rakenteellisia uudistuksia. Säästötalkoisiin Marinin hallitus ei ole kuitenkaan ryhtynyt eikä tarpeellisiakaan rakenneuudistuksia ole toteutettu. Menolisäykset on hoidettu liian usein velkarahalla, hallituspuolueiden tuella.
Palataanpa vielä hallitusohjelmaan. Marinin hallitushan nojaa edelleenkin vuonna 2019 neuvoteltuun Rinteen (sd) hallituksen hallitusohjelmaan. Jokainen ymmärtää, että ohjelman talouspoliittinen pohja on aikaa sitten murtunut totaalisesti. Ainakaan minä en oikein ymmärrä, miksi ohjelmaa ei ole päivitetty vastaamaan nykyoloja. Liekö tämä syy siihen, että vaalien lähestyessä niin usein hallituspuolueet lipeävät yhteisistä päätöksistään? Kun hallitusohjelman olennaiset perusteet ovat vanhentuneet, siitä ei ole enää ohjenuoraksi hallitustyöskentelylle.
Monipuoluejärjestelmässä hallituspohja tapaa usein vaihtua vaalien jälkeen. Oppositiossa ollut saattaa siirtyä hallitusvastuuseen ja päinvastoin. Siksi oppositiopuolueenkaan ei kannata lupailla kansalaisille liikoja eikä syytellä istuvaa hallitusta turhasta. Populismi ja tilapäisen suosion tavoittelu ei kuulu vastuulliseen politiikkaan.
Toivottavasti kevään vaalien jälkeen syntyvä hallitus uskaltaa kirjoittaa sellaisen hallitusohjelman, joka nojaa kaikilta osin realistiseen tilannearvioon. On sitten kyse taloudesta, turvallisuudesta taikka hyvinvointivaltion perinteisistä asioista, kuten sosiaali- ja terveyspalvelut sekä koulutus.
