Istun Vehkalahden kirkon saarnastuolin puoleisella parvella. Kuulen rovasti Aarre Huovilan synninraskaat askeleet, kun hän nousee puisia kierreportaita pitkin pitämään saarnaa. 

Rovasti rykäisee ja aloittaa: ”Elämme paastonaikaa, ja tästä viidennestä paastonajan sunnuntaista, kärsimyksen sunnuntaista, alkaa niin sanottu syvä paastonaika. Jeesuksella on edessään kärsimystie, vaikka vii…”

Kuuluu kolinaa, joka yltyy paukkeeksi. Sitten tulee hiljaista.

Ponnahdan pystyyn ja kurkistan parven reunan yli. Saarnastuoli on tyhjä. Iso rovasti makaa liikkumattomana portaiden päässä lattialla. Joku kirkaisee.

Joku antaa ensiapua. Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua kirkkoherra Mikko Lahti kävelee sakastista kirkkoväen eteen alban helmat heiluen. Matkalla hän melkein kompastuu tajuttomaan kollegaansa.

”Mitä on tapahtunut?” kirkkoherra kysyy järkytyksestä mykältä seurakunnalta.

Olimme Vehkalahden lastenkodin rippikouluikäisten lasten ja henkilökunnan kanssa seuraamassa tätä vuoden 1979 kärsimyksen sunnuntain jumalanpalvelusta, joka päättyi ikävästi. Minä olin lastenkodissa harjoittelijana.

Henkilökunta väitti minun ennustaneen tapahtumien kulun, koska olin ennen kirkkoon menoa sanonut, että Huovila lähtee lentoon saarnastuolista.

Olin nähnyt John Lennonin piirtämän pilakuvan papista, joka lentää hengen voimalla. Sarkastinen heittoni otettiin todesta rovastin pyörittyä tiedottomana kierreportaat alas.

Rovasti Huovila kuoli seuraavana päivänä. Hän asui perheineen Vehkalahden pappilassa, jonka naapuritalossa minä olin tuohon aikaan kotivävynä. Tällä hetkellä elän ukkomiehen siunattua elämää samaisessa talossa.

Mikko Lahti kuoli Rodoksella huhtikuussa 1992. Muistan hänen huolitellun olemuksensa taiten muotoiltuja pulisonkeja myöten. Muistikuvani Aarre Huovilasta on utuisempi. Kuulokuva sen sijaan on tarkka: Kuuluu kolinaa, joka yltyy paukkeeksi. Sitten tulee hiljaista.