Viime kesänä sain äidiltäni muutaman auringonkukan taimen. Hän oli kylvänyt siemeniä työpaikallaan, osana Ukrainan rauhankukka-projektia. Minä puolestaan oli juuri ostanut puolisoni kanssa talon, jonka isossa pihassa oli tilaa istutella vaikka mitä. Sen suuremmin pohtimatta kaivoin taimille pienet kuopat keittiön ikkunan alle. Ei ollut aikaa miettiä sijaintia tarkemmin. En kartoittanut maaperää, en tutkinut ilmansuuntia tai varjostuksia. Ajattelin vain, että tuosta kohtaa ne näkyvät kivasti sekä taloon sisälle että tielle ohikulkijoille – jos siis mitään kukkia edes tulee.
Hoitosuunnitelmani koostui kahdesta tekijästä: 1. muistutetaan puolisolle, että tuosta kohtaa et sitten työntele ruohonleikkuria ja 2. annetaan joskus jotain vettä. Jälkimmäinen toteutui käytännössä niin, että kun ilmalämpöpumpun kondenssivesiä keräävä ämpäri täyttyi, hulautettiin ne taimien juurille. Joskus ne saivat myös sadevesisaaviin kertynyttä vettä.
Yllätyksekseni taimet kasvoivat ja kasvoivat, varret paksuuntuivat ja yhtäkkiä ne olivat yhtä pitkiä kuin minä. Ja kaiken lisäksi nuppuja täynnä. Yksi toisensa jälkeen nuo suuret, auringonkeltaiset kukat avautuivat. Viimeisin sopivasti Ukrainan itsenäisyyspäivänä elokuussa. Aloin vihdoin ymmärtää mummoani, joka kuvasi kukkapenkkejään joka kesä. Minäkin pyörin puhelin kädessä kukkien ympärillä harvase päivä.
Opin, että auringonkukka nimensä mukaisesti katsoo kohti aurinkoa: päivän aikana sen kukat tosiaankin kääntyivät aina siihen suuntaan, mistä aurinko paistoi. Pörriäiset seurasivat perässä – kukat olivat nimittäin täynnä kaikenlaisia ötököitä. Varressa möngerteli luteita ja leppäkerttuja, kukissa pörräsi kimalaisia ja muita surisijoita. Loppukesästä auringonkukista tuli pikkulintujen buffet-pöytä. Etenkin talitiaiset napsivat herkullisen tuoreita siemeniä nokkiinsa suoraan kukasta.
Yhden kukan leikkasin talteen ja vein kellariin kuivumaan, koska olin lukenut, että siemeniä voisi ottaa talteen seuraavaa vuotta varten. Kukka unohtui kellariin ja muistin asian vasta tänä keväänä. Löysin hyllyltä kuivahtaneen auringonkukan ja kokeilin kopsauttaa. Sain irti monta kymmentä siementä muutamalla kopautuksella. Paljon niitä vielä jäikin, joten nakkasin kukan pihalle, jos linnut siitä vielä innostuisivat. Myöhemmin näin, kuinka komea ukkofasaani riepotteli ja nokki kukkaa innoissaan. Taisi saada kivan välipalan.
Pääsiäisenä tökin keräämäni siemenet taimiruukkuihin vähän leikkimielellä ja huvikseni. En odottanut juuri mitään, mutta muutamassa päivässä siemenet kuitenkin itivät. Nyt taimissa on jo peukalonpään kokoiset lehdetkin. Ehkä pienistä siemenistä tulee taas suuret kukat ja suuret ilon ja ihmetyksen aiheet. Miten johonkin niin pieneen tuntuu mahtuvan niin paljon – kuin koko maailma.
