Kenkä kopsahti naapuritalon katolle. Se oli valkoinen mokkasiini – sellaisia käytettiin silloin, 90-luvun alkupuoliskolla. Olin laittanut ne jalkaani, koska ne lähtivät helposti pois jalasta, ja se puolestaan oli oleellinen juttu silloin, kun leikittiin kengänheittoa. Minä ja serkuntyttö asetuimme meidän sivupihallemme ja aloimme potkia kenkiä jalastamme. Voittaja oli se, jonka kenkä lensi pisimmälle. Minun kenkäni lensi niin sanotusti ohi sektorista ja päätyi kopsahtaen naapuritalon katolle.

Ensin nauratti, kunnes tajuntaan iski se karmaiseva todellisuus: seuraavaksi pitäisi kertoa äidille. Jos muistan oikein, äidin reaktio ei ollut sitä, mitä odotin. Äiti alkoi nauraa. Voi toki olla, että aika on kullannut muistot, ja ennen naurua sainkin tilanteeseen sopivan läksytyksen. Mutta huvittuneisuus on jäänyt päällimmäisenä mieleen.

Mieleen on jäänyt myös kuumeinen pohdinta siitä, mitä nyt sitten tehdään. Naapurissa asui lapseton, vähän vanhempi pariskunta. Mukavia, asiallisia ihmisiä, mutta juuri sen verran etäisiä, ettei heidän ovelleen kehdannut mennä kolkuttelemaan ja sanomaan, että meidän Heidin kenkä on muuten tuolla teidän katolla. Että mitäs tehtäis.

Vitsikkäänä lapsena ehdotin äidilleni, että mitäpä jos lainataan ukilta mato-onki ja kokeillaan, saisiko sillä noukittua kengän talon katolta. Voisin lyödä vaikka vetoa, että 98 % äideistä olisi vastannut ”älä hulluja puhu”. Minun äitini hyppäsi autoon ja ajoi mummolaan etsimään varastosta onkea. Sitten illan pimetessä hiivimme ulos ja aloimme pyydystää kenkää ongella. Kun toinen heilutteli onkea, toinen seisoi kauempana tiellä ja yritti ohjata onkijaa – sekä tietysti tarkkaili, ettei kukaan vain huomaa meitä.

Olen melko varma, että hysteerinen hihityksemme kuului kauas ja sai kaikki naapurit kurkkimaan verhojen raosta. Nauru kipristelee vatsassani edelleen, kun muistelen tilannetta.

Tämän tarinan kertoisin, jos joku pyytäisi kuvailemaan, millainen äiti minulla on.

Äiti on opettanut paljon, mutta erityisesti sen, että elämässä pitää hassutella. Hän saattoi piirtää ukkovarpaani pohjaan kuulakärkikynällä naaman ja pelata kanssani pallopeliä, jossa palloina oli ilmapalloja ja mailoina vappuhuiskia. Edelleen meidän perheessämme on tapana ohimennen kutitella toisiamme. Ja mattolaiturille äidin kanssa ei kannata mennä: hän kastelee kaikki läsnäolijat ihan kiusallaan, muka vahingossa. Vai olenkohan se sittenkin minä, joka tekee niin?

Usein huomaan tekeväni asioita juuri niin kuin äitini tekisi. Puhun kuin hän, näytän samalta ja luultavasti ajattelenkin monesti kuten äitini. Tätä tietysti ääneen kauhistelen, mutta oikeasti olen asiasta melkoisen ylpeä. Hassutellen voisi sanoa, että pöllömminkin olisi voinut käydä.

Kenkä-onginta tosin ei ollut se ideoista parhain. Mokkasiini vietti katolla talven yli aina seuraavaan kesään, jolloin naapuri itse noukki sen talteen ja palautti minulle vähän vinosti virnistellen.