Olen viime aikoina katsellut nuorimpien lastenlasteni kanssa Pipsa Possua. Huomaan katsovani sitä myös salaa yksinäni. Jotain perin koukuttavaa tässä brittiläisessä animaatiosarjassa on.

Pipsa Possu sisältää myös paljon kummallisuuksia, joita pohdin yön unettomina tunteina. Miksi possut puhuvat ihmisten kieltä, mutta ankat vaakkuvat ja kanat kotkottavat? Miksi possuilla on vaatteet, mutta ankoilla ja kanoilla ei? Miksi paksuilla possuilla on tulitikunohuet jalat?

Miten ne voivat pysyä pystyssä ja jopa kävellä ja juosta? Miksi jokaisen jakson lopussa possuperhe pomppii kuralätäkössä hysteerisesti hihittäen ja lopuksi heittäytyy selälleen lätäkköön naurun revetessä lopullisesti liitoksistaan? Miksi possut asuvat korkean mäen päällä?

Eikö siellä ole koko ajan tuulista? Ja ukkosella vaarallista? Kai heillä ukkosenjohdatin sentään on. Miksi kyyneleet suihkuavat itkuherkän Jyri Possun silmistä ylöspäin kuin puutarhaletkusta? Miksi nauru katkeaa yhtäkkiä kuin joku kääntäisi hanan kiinni?

Mitä symboloivat sudet, jotka piirittävät öisin possujen kanatarhaa? Vai ovatko ne vain susia, jotka piirittävät öisin possujen kanatarhaa?

Miksi Isä Possun äänen tunnistaa liian helposti Puntti Valtoseksi? Kun Isä Possu avaa suunsa, röh, röh, minulle tulee aina mieleen Juice Leskinen Grand Slamin keikkataltiointi Nivalan Tuiskulasta 19.11.1983.

Siinä Puntti laulaa hikeä yltä päältä valuen biisiä nimeltään Yhdessä itkien. Yllään hänelle on musta t-paita, jossa lukee valkoisin kirjaimin RIKOS JA RANGAISTUS.

Kun lastenlapset kasvavat, he vaihtavat Pipsa Possun Oliviaan, joka on myös puhuvasta possusta kertova piirros-animaatio. Pipsa on kolmevuotias ja Olivia kuusi.

Minä sen sijaan katselen Pipsa Possua salaa hamaan tappiin asti. Ja kuuntelen, kuinka Puntti Valtonen hihittää hysteerisesti ja sanoo: ”Röh, röh.”