Olemme tulleet kauas niistä ajoista kun Alexander Graham Bell keksi puhelimen. Tai ainakin Bell oli tunnetuin sen kehittäjistä. Uusi keksintö synnytti ihastusta: voit keskustella toisen kanssa vaikka hän olisi jossain matkojen päässä. Tosin pian jotkut jo nimesivät sen Bellin helvetinkoneeksi.

Puhelin on sataviisikymmentä vuotta vanha keksintö. Elektroniikan ja digitaalitekniikan kehitys on muuttanut sen toimintaperiaatteita, mutta puhelin se silti edelleen on.

Tutkimuksia älypuhelimen vaikutuksista ihmiseen on alettu tehdä sitä mukaa kun puhelimet ovat yleistyneet ja niiden ominaisuudet kehittyneet. Puhelimen avulla voimme kommunikoida missä ja milloin tahansa. Se on tehokas pieni tietokone jonka avulla voidaan hakea tietoja, hoitaa sosiaalisia suhteita ja kuluttaa aikaa viihteen parissa. Puhelin kulkee mukanamme ja sen ansiosta olemme jatkuvasti tavoitettavissa, eikä vapaa-aikasi enää ole sinun. Eihän puhelinta ole mikään pakko pitää  koko ajan käsillä, mutta eikö mielessä käykin ärtymys, jos tavoittelemasi henkilö ei vastaa. Puhelimen erilaiset äänimerkit ja ilmoitukset pitävät valppaustilassa, puhelinta tulee tarkistettua tämän tästä. Se onkin monelle aamun ensimmäinen ja illan viimeinen tehtävä.

Millainen suhde älypuhelimeen on lapsilla ja nuorilla, jotka ovat syntyneet maailmaan jossa digitaalinen ulottuvuus on itsestäänselvyys.

Viimeaikaiset tutkimukset tarjoavat juuri digitaalista murrosta syyksi Suomen, mutta myös muiden korkean teknologian maiden Pisa-tulosten putoamiseen. Älypuhelinten käyttöä pidetään syynä oppimisvalmiuksien heikentymiseen. Oppilaiden kyky keskittyä ja arvioida tietoa hukkuu pirstaleisen informaatiotulvan alle. Myös asenne opiskeluun on saattanut muuttua: miksi nähdä vaivaa kun tiedon pystyy saamaan muullakin tavalla.

Helvetinkone, totta tosiaan. Mutta siltikään en luopuisi siitä.