Hallituksen muodostaminen on kuin paavin vaali Vatikaanissa. Osalliset menevät ulkomaailmalta suljettuun tilaan ja kun piipusta tulee valkoinen savu, tehtävä on suoritettu. No, ei hallituksen synnyttäminen aivan niin mene, mutta sinne päin. Meillä kokoonnutaan Säätytalolle ja istutaan pitkiä päiviä, kunnes sopu syntyy tai sitten ei.
Väliaikatietoja neuvottelujen edistymisestä ei paljoa heru, vaikka mediaväki päivystää lähes kellon ympäri Säätytalon portailla. Pääneuvottelijoiden päivittäiset infot eivät juurikaan kerro, missä mennään. Satunnaiset, kabinettien sisältä tulleet vuodot vielä vähemmän.
Suuri osa hallitusohjelmasta syntyy yleensä varsin helposti. Arvatenkin näin on nytkin. Tällä kertaa suurimmat erimielisyydet liittyvät valtiontalouden sopeutusvauhtiin, sopeutustoimien kohdentamiseen, ilmastopolitiikkaan ja maahanmuuttokysymyksiin. Oman mausteensa antanee myös se, että neuvottelussa ovat mukana sekä puolueistamme myönteisimmin Euroopan Unioniin suhtautuva kokoomus että kriittisimmin suhtautuva perussuomalaiset. Jos neuvottelut johonkin kaatuvat, syyt löytynevät edellä mainituista asioista.
Puolueet ovat asettaneet kynnyskysymyksiä hallitukseen menolleen. Minusta tämä on huono asia. Me elämme monipuoluejärjestelmässä, missä mikään puolue ei ole koskaan voinut hallitusta muodostettaessa pitää ehdottomasti kiinni omista tavoitteistaan. Jokainen on joutunut tinkimään tavoitteistaan, eikä mikään ole saanut koskaan kaikkea haluamaansa. Ehdottomien kynnyskysymysten julkistaminen ennen vaaleja onkin lähinnä vaalipropagandaa.
Vuosien varrella meillä on ollut monenlaisia hallituskoalitioita. On ollut kansanrintama-, punamulta-, sinipuna- ja sateenkaarihallituksia. Lähes aina joku suurista puolueista on jatkanut vaalien jälkeen hallituksessa ja siksi kai uuden hallituksen politiikka ei ole järin paljon poikennut edeltäjiensä linjasta. Muutokset olivat suurehkoja, kun Sipilän porvarihallitus otti vallan sateenkaarihallituksen jälkeen vuonna 2015. Näin kävi myös, kun Sipilän hallituksen jälkeen remmiin astui vasemmiston ja vihreiden vahvaan enemmistöön (12-7) tukeutunut Rinteen/Marinin hallitus. Jälkeenpäin voi vain ihmetellä, miten tuohon hallitukseen päädyttiin, kun ottaa huomioon, että eduskunnassa porvaripuolueilla oli vankka enemmistö äänin 124-76. Hallituksessa voimasuhteet olivat siis päinvastaiset.
Tätä varmaankin ihmetteli myös Suomen kansa, sillä kevään vaaleissa porvaripuolueiden kannatus kasvoi entisestään ja nousi 133 edustajaan keskustapuolueen romahduksesta huolimatta. Samalla vasemmiston ja vihreiden paikkamäärä laski 67 kansanedustajaan.
Keskustapuolueen rooli ihmetyttää. He olivat tukemassa Marinin hallituksen velkaantumispolitiikkaa vastoin omia periaatteitaan ja nyt asettuivat vapaaehtoisesti oppositioon, kun kokoomusjohtoinen hallitus ryhtyy tervehdyttämään maan taloutta.
Tosin, emme taida vielä tietää, millaisen hallituksen saamme. Isoja asioita on ratkaisematta. Lisäksi demareiden todennäköinen tuleva puheenjohtaja Antti Lindtman odottelee kulman takana vuoroaan päästä Petteri Orpon kanssa Säätytalon neuvotteluihin sinipunahallituksesta.
