Viime perjantaina olin haikealla mielellä. Jätin jäähyväiset, jotka saivat silmäkulman kostumaan. Ja kun nyt kerron, mitä hyvästelin, luulen, että osa ymmärtää hyvin ja osa ei ollenkaan. Minä nimittäin kiittelin herkistyneenä yhteisistä vuosistamme minun autoani.

Kieltämättä tuli mieleen, että tämä on melkoisen hassua. Ajelin autolla viimeistä kertaa ja silittelin sen rattia, höpöttäen samalla kiitoksia siitä, miten uskollisesti ja luotettavasti se oli minua kuljettanut viimeiset kahdeksan vuotta. Totta kai ymmärrän, että autohan se vain on, moottoroitu kasa peltiä, johtoja, muovia ja muuta rompetta neljän kumipyörän päällä. Mutta sen nimi oli Eemeli.

Minun lapsuudenperheessäni autoilla oli aina nimet: Topi, Jarppa, Simo, Eija, Telly, Nyhverö, Harri ja Veksi. Itse olen jatkanut samaa rataa ja nimennyt autoni Peteksi, Makeksi ja viimeisimmän Eemeliksi. Se tietysti tekee mielessäni näistä kulkupeleistä ripauksen verran ”inhimillisempiä”, mikä taas aiheuttaa sen, että niihin liittyy tunteita.

Autoa alkaa jopa pitää tietynlaisena persoonana. Esimerkiksi Topi, ensimmäinen auto, jota pääsin ajamaan ajokortin saatuani, oli todellakin auto, jolla tuntui olevan sielu. Se oli ukkini vanha, 80-luvun auto, joka kulki muuten luotettavasti, mutta kosteat nollakelit olivat sille myrkkyä. Silloin piti toivoa, ettei risteyksiin tarvitse pysähtyä, koska autovanhus olisi saattanut sammua ja sitten sitä olisi ollut turha enää yrittää käynnistellä. Cd-soitinkin siihen asennettiin, mutta talvisin se ei suostunut soittamaan mitään muuta kuin PMMP:n Pikkuveli-kappaletta. Topi oli persoona ja omalla tavallaan rakas ja tärkeä.

Tietysti ymmärrän, että haikeus autosta luopuessa on myös haikeutta kaikkiin muistoihin, joihin auto liittyy. Eemeli kulki kanssani lomareissuille, työhaastatteluihin, häihin ja hautajaisiin, uuteen kotiin, treffeille, ilta-ajeluille, lääkäriin. Sen kyydissä olen itkenyt, nauranut ja laulanut. Vaikka kuinka haluaisin olla ihminen, jolle auto on vain välttämätön paha, en voi väittää olevani. Olen joskus todennut, että jos tietäisin tämän päivän olevan elämäni viimeinen, haluaisin lähteä ajelulle. Istua kyydissä, kun puoliso ajaa, katsella ikkunasta ja kulkea vailla määränpäätä.

Eemelin kaupantekohetkellä onnistuin olemaan tyyni. Enimmäkseen jännitin, ettei ostajan tekemän koeajon aikana sattuisi mitään yllättävää. Ei sattunut, kaupat tehtiin ja jätin Eemelin parkkipaikalle, josta poistuin helpottuneena ja tyytyväisenä uuden auton kyydissä.

Mutta jos Eemeli jonain päivänä tulee minua vastaan uuden omistajan kanssa, tiedän, että se kouraisee. Topinkin näin vuosia sen myymisen jälkeen haminalaisen kerrostalon pihassa. Istuin pitkään omassa autossani ja mietin, uskaltaisinko mennä katsomaan lähempää. En uskaltanut. Pelkäsin, että olisin kysynyt ääneen autolta, vieläkö se muistaa minut.