Juhannuksen tienoilla tuli kuluneeksi sata vuotta ukkini syntymästä. Ukkia ei ole ollut olemassa enää vuosikausiin, joten juhlia oli turha järjestää, mutta merkkipäivä sai minut uppoamaan muistoihin. Aloitin valokuva-albumista ja löysinkin pari onnistunutta otosta: toisessa ukki puhdistaa keräämiään puolukoita ja minä virnistelen vieressä. Toisessa kuvassa me tanssimme mummolan olohuoneessa ja nauramme iloisesti.
Sanon kuvia onnistuneiksi, vaikka ne ovat epätarkkoja ja aivan liian tummia. Kuvien ottaja ei ole nähnyt edessään visuaalisesti hienoa hetkeä vaan tilanteen, jonka on halunnut tallettaa muistoihin. Ja siinä mielessä ne ovat erittäin onnistuneita. Kun näen kuvan puolukkaämpärit, saan edelleen nenääni vastapoimittujen puolukoiden tuoksun. Ja tanssikuva tuo suuhun Lauantai-pussin maut ja korviin tanssiohjelman tunnarin – olen nimittäin aivan varma, että kuvassa on lauantai-ilta ja olen päässyt mummolaan yökylään.
Toinen kallis aarteeni on ukin vanha päiväkirja. Oikeastaan se on kierreselkäinen ruutuvihko, jonka muutamalle kymmenelle sivulle ukki on mahduttanut useita kymmeniä vuosia elämästään. Jotkut merkinnät ovat arkisia: ostettiin kaksi nojatuolia ja pyöreä pöytä, hinta 13 000 mk. Ja sitten on pitkästi kirjoitettua pohdintaa siitä, mitä kotkalaisella tehtaalla tuumattiin, kun ukkini, työn perässä etelään muuttanut savolainen, halusi opetella ajamaan trukkia.
Ukin päiväkirjan perusteella ei kirjoiteta menestysromaania, mutta monet naurut sitä lukiessa saa. Kun ukki kertoo, miten mummo kesäreissulla kiukustui, eikä suostunut tanssilavalle, muistan heidän tapansa nahistella lempeästi naljaillen. Muistan, kun kauppareissulla mummo moitti ukkia liian kovasta ajovauhdista, ja ukki vastasi polkaisemalla jarrua ja liruttelemalla kävelyvauhtia vilkkaalla tiellä. Tilanne päättyi yhteiseen nauruun.
Vaalin päiväkirjaa ja vanhoja valokuviani kuin arvokastakin omaisuutta. Niille on omat paikkansa samassa vitriinissä, jossa pidetään maljakoita, viinilaseja ja niitä parempia kahvikuppeja. Aina silloin tällöin mieleeni tulee, pitäisikö itsekin kirjoittaa päiväkirjaa. Valokuviakaan en taas vähään aikaan ole muistanut teettää paperikuviksi. Kuuluisiko potea huonoa omaatuntoa?
Luultavasti ei. Olen melko varma, ettei tulevia sukupolvia kiinnosta tipan tippaa, miten söpössä asennossa kissani nukkui eräänä aamuna vuonna 2014. Ei heitä kiinnostaisi, millaisia perhosia oli vuokramökin terassilla tai millaisen kakun leivoin pääsiäiseksi vuonna 2020. Kohteliaisuuttaan pläräisivät sivut läpi ja ehkä säilyttäisivät vuoden tai pari jossain vinttikomerossa. Minun muistojanihan ne ovat, ja heillä ehkä on minusta ihan omat muistonsa. Ukin päiväkirjassakin tärkeintä on, että sen tekstit muistuttavat minua siitä, millaisena itse ukin muistan.
Ja niinhän se on, että eiväthän valokuvat ja päiväkirjat itsessään ole muistoja. Ne ovat korkeintaan muistuttajia. Muistot ovat tallessa muualla.
